torstai 23. tammikuuta 2020

Ajasta ja unelmista

Ilman hetkeen tarttumista aika livahtaa näpeistä. Hetki kuolee syntyessään palaamatta koskaan. Melkein mitä tahansa ajasta sanookin, se kuulostaa kulahtaneelta kliseeltä ollen kuitenkin totisinta totta.

Tiedostamme etenkin oman vanhenemisen myötä ajan nopean kulun ja ajan rajallisuuden. Se näkyy lasten kasvamisena, ympäristön muuttumisena. Läheisen kuolema voi olla tästä ankara muistutus.

Olen varmasti käyttänyt elämässäni paljon aikaa kaikenlaiseen haaveiluun. Onko se ajan tuhlausta tai peräti laiskuutta? Kuitenkin minulle on myös tapahtunut paljon asioita. Joskus olen sanonut, että minulla on ollut useita erilaisia vaiheita, kuin olisin elänyt jo monta eri elämää. Olen niistä kiitollinen.

"Minulle on tapahtunut" tosin kuulostaa liian passiiviselta. Tietenkään elämässä ei voi hallita kaikkea, mutta olen myös asettanut pienempiä ja suurempia tavoitteita sekä saavuttanut niitä. Ikävät sattumukset ovat lykänneet joissakin asioissa onnistumista, mutta varmasti juuri unelmien ansiosta olen pikku hiljaa edennyt vaikeinakin aikoina.

Ajantajun kadottaminen on minulle tavallista. Joskus se johtuu siitä, että ajatukset pyörivät jotain ahdistunutta kehää, mutta paljon useammin se johtuu siitä, että olen uppoutunut mielekkääseen tekemiseen. Saatan viettää hujauksessa tunteja kirjoittaen, maalaten tai nauttien läheisten seurasta. Silloin aika ei ole valunut hukkaan. Miksi eläisin, ellen juuri tuollaisten hetkien vuoksi?

Ajanhallinta ei ole minulle mitenkään helppoa, vaan siihen on kiinnitettävä huomiota päivittäin. Maailmassa on yksinkertaisesti niin paljon minua kiinnostavaa, että on liian helppo ajautua päämäärättömästi ihmettelemään näiden aarteiden pariin. Juurihan sanoin, että ajantajun kadottaminen ei ole huono asia, ja välillä nimenomaan tarvitaankin tyhjäkäyntiä ja lepoa, huoletonta viihtymistä asioiden parissa. Mutta jos ajankäyttö on toistuvasti ristiriidassa tavoitteiden kanssa, on vaikeampi saavuttaa ihanaa onnistumisen tunnetta.

Jotkut sanovat, että eivät aseta tavoitteita ja unelmoi, koska elämä ei kuitenkaan mene niin kuin suunnittelee. Minulle elämä ilman tavoitteita ja unelmia olisi kuitenkin loputonta harhailua ja siksi tavoitteiden asettaminen on oikeastaan välttämätöntä. Vuodenvaihteeseen varsinkin on kuulunut kova mietiskely ja haaveilu. Myös muutto toiselle paikkakunnalle on katkaissut aiempia toimia ja pakottanut kysymään, mitä nyt ja mitä seuraavaksi. En siis suhtaudu haaveiluun turhuutena, vaan tärkeänä osana selviytymistä ja suunnan hakemista.

On hankala asettaa tavoitteita oikea määrä ja huolehtia siitä, että ne ovat mukavan haastavia ja mahdollisia saavuttaa. Voihan tietysti olla, että en pääse tavoitteisiini niin nopeasti kuin olen toivonut, mutta elämän hallitsemattoman puolen edessä on vaan oltava nöyrä, eikä kannata lannistua jos näin käy. Onhan kuitenkin jo onnellisesti lähtenyt liikkeelle, mikä on huomattavasti parempi kuin se, että ei olisi koskaan aloittanutkaan, joten kuinka se voi olla epäonnistuminen? Silloinkin jos tavoite jää kokonaan saavuttamatta, matkalla on todennäköisesti oppinut jotain, joka voi myöhemmin osoittautua hyödylliseksi.

Luultavasti meillä kaikilla on toisinaan nukkumaan mennessä nakertava olo, ettei saanut päivän aikana tehdyksi niin paljon kuin olisi pitänyt tai halunnut. Silloin sitä sättii itseään saamattomaksi nahjukseksi, mutta kaikesta itsensä ruoskimisesta huolimatta seuraava päivä ei välttämättä sujukaan yhtään sen kummoisemmin. Mistä silloin on kyse?

Nuo joutavat päivät, kun mitään ei näennäisesti tapahdu, ovat usein taistelua joidenkin näkymättömien esteiden voittamiseksi. Nuo esteet voivat olla uupumusta, onnistumisen pelkoa (kyllä! sitä on olemassa), tarvittavan rauhan puuttumista tai jotain muuta. On joka tapauksessa parempi hyväksyä, että asiat toisinaan ottavat aikansa omista syistään, joita joutuu hieman tutkiskelemaan. Sättimisen sijaan voi kokeilla armollisuutta itseään kohtaan, koska usein se helpottaa solmun aukeamista.

Silloin kun asiat sujuvat ja saa paljon aikaiseksi, on helppo ylläpitää itsetuntoa. Kuluneen vuosikymmenen oppini on ollut ainakin se, että olen arvokas silloinkin, kun en suorita mitään. Olen arvokas, vaikka olen liian väsynyt tehdäkseni yhtään mitään. Itse asiassa vahvinta itsetunto on silloin, kun se ei ole rakentunut materian tai saavutusten varaan. Kuka olet silloin, kun sinulta on viety kaikki ulkoinen pönkitys?

Onnistuminen muutenkin tarkoittaa meille ihmisille eri asioita ja myös eri asioita eri aikoina. Haaveiden muuttuminen toisiksi on sekin sallittua ja jopa väistämätöntä. On luonnollista, että nelikymppinen ihminen ei välttämättä enää kaipaa samoja asioita kuin kaksikymppisenä. Joskus käy niinkin, että elämä heittää eteen ainutkertaisen tilaisuuden, johon olisi tyhmää olla tarttumatta siksi, että oli aikonut tehdä jotain muuta. Onnistuminen samaan aikaan on ja ei ole jotain suurta ja mullistavaa. Uskon nimittäin myös tähän kliseeseen: "Suuretkin muutokset tapahtuvat pienissä arkipäiväisissä teoissa." Toinen suosikkiajatukseni tähän aiheeseen liittyen on se, että jo pieni muutos laivan kurssissa vie aivan uusille väylille.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti