keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Rahan (tai rahattomuuden) ja yhteiskunnallisuuden puute kotimaisessa selfiekirjallisuudessa

Kuuntelin Yle Areenasta Aleksis ja Kivi -podcastin osat Suomalaisessa kirjallisuudessa raha on tabu ja Miksi kirjalliset selfiet ovat niin yleisiä? Nämä kiinnostivat siksi, että olen itse kirjoittanut köyhyyskokemuksiani hyödyntäen. Ylelle käsikirjoittamani radiofeature Runoja köyhyydestä on siinä mielessä omakohtaisinta julkaistua tekstiäni.

Aika paljon podcasteissa kritisoitiin julkaistua kirjallisuutta siitä, että se ei käsittele oikeita ongelmia ja yksilöllisyys on korostettua. Vasemmistolla ei kuulemma ole nykyään utopiaa, joten sitä ei kirjallisuudessa edes voi näkyä. Omiin kokemuksiin perustuvat selfiekirjat myyvät, sillä silloin saadaan lehtiin kiinnostavia kirjailijahaastatteluja. Kirjojen päähenkilöistä on tehty kirjoittajiensa kaunisteltuja kuvia.

Ehkä ikävimmän tunteen ohjelmissa aiheutti se, että luovasta kirjoittamisesta annettiin jollain tavalla hyvin tietoinen ja harkittu mielikuva, ikään kuin romaania tai runokirjaa kirjoitettaisiin kuin tieteellistä tutkielmaa. Tai jos nykykirjallisuus todellakin on siloitellun itsensä esilletuomista, se on ikävää.

Mutta mitä muuta kirjallisuus on kuin omakuvia? Olen tottunut ajattelemaan, että kirjoittaja näkyy aina tekstissä, vaikka ei kirjoittaisi ollenkaan suoraan itsestään. Jo pelkästään aihevalinta kertoo tekijästään jotain.

Ehkä olen jonkinlaisen "tosi taiteilija" -myytin uhri, sillä taiteelliseen työskentelyyn mielestäni aina kuuluu jonkinasteinen itsensä likoon laittaminen. On sääli, jos prosessi, jonka pitäisi olla luova, onkin erittäin harkitun sapluunan mukainen. Minulle kiehtovinta kirjoittamisessa on juuri alitajunnan mukaantulo ja flow, joka vie mennessään. Vaikka kirjoittaisin oma kokemus lähtökohtana, mukana on myös taiteilijan vapaus ja mielikuvituksen voima. Jos onnistun, saan aikaiseksi tuotoksen, joka tietyssä mielessä voisi olla totta. Jos teksti samaistetaan täysin minuun ja elämääni, voin olla viekkaalla tavalla onnellinen, että satu on mennyt täydestä. Joskus se on mennyt jopa niin täydestä, että jotkin läheiset ovat vakuutelleet minun kirjoittaneen totta, vaikka tekstissä esiintyvät ja tappamani henkilöt ovat edelleen elossa.

Vaikka kirjallisuuden yksilöllisyyttä korostavaan luonteeseen ollaan pettyneitä, en usko että yhteiskunnallisiin rakenteisiin ripustettu tarina lyö läpi, ellei kirjoittaja ole mies ja jonkin "kovan" alan asiantuntija. Kahden lapsen köyhä yksinhuoltajaäiti ei yksinkertaisesti voi olla kaivattu uusi Kalle Päätalo ja kertoa vasemmistolaisia utopioitaan menestyksekkäästi, ei edes yhteiskuntatieteilijän ja luovan kirjoittajan koulutuksella. Jo julkaisukynnys jää ylittymättä, sillä tekstin sävyt eivät avaudu keskiluokkaiselle kustannustoimittajalle, joka ei tunne nykyajan köyhän arkea. Ellei kirjoittajaksi satu hänen äijätuttavansa, joka kaljan äärellä voi ne selittää auki käsikirjoitusta kaupitellessaan. Siitä asiasta nimittäin olin ohjelmien kanssa samaa mieltä: kirjallisuuden tuottamisen rakenne synnyttää hieman yksipuolisesti tietynlaista kirjallisuutta.

Kuva: Eeva-Maria Grekula



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Köyhänä köyhyystutkijana