keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Miten minusta tuli eduskuntavaaliehdokas

Olen jo lapsena ollut pikku maailmanparantaja. Kirjoittelin vihkooni runoja ilmansaasteista sun muusta. Yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi olen kasvanut vähitellen erilaisten elämänkokemusten kautta. Toimittuani jo jonkin aikaa kansalaisaktivistina päätin lopulta liittyä Vasemmistoliittoon joskus sen jälkeen, kun Suomen ehkä röyhkein hallitus ikinä aloitti toimintansa 2015 ja ennen kuntavaaleja 2017. En kohteliaisuussyistä sano, kuka siinä hallituksessa oli pääministerinä.

Kuntavaaleissa elämäntilanteeni oli vielä sellainen, etten kampanjoinut oikeastaan ollenkaan ja olin vastikään muuttanut nykyisille asuinsijoilleni, joten ei ollut suurta verkostoakaan, josta ääniä kalastella. Olinkin yllättynyt ja kiitollinen, että jotkut huomasivat minua kuitenkin äänestää jo silloin. Kotikunnassani olemme yrittäneet ajaa esimerkiksi terveyskeskuskäyntien maksuttomuutta, joskin hyvät aikomukset ovat kaatuneet muiden vastustukseen. Luottamustehtäviä minulla on tätä nykyä muun muassa tarkastuslautakunnan jäsenenä ja Uudenmaan Vasemmistoliiton varapuheenjohtajana.

En suunnitellut olevani ehdolla näissä vaaleissa, vaan olin valmistautunut olemaan ihan toisen henkilön tukiryhmässä. Siksi torjuinkin ensimmäiset kyselyt, josko lähtisin ehdokkaaksi. Sattumien kautta kuitenkin asiat muuttuivat, ja pikkuhiljaa ehdokkuus alkoi tuntua sittenkin mahdolliselta, vaikka olen aika uusi politiikassa. Minulla on kuitenkin hyvä yhteiskunnallinen koulutus (valtiotieteiden maisteri) ja teen tällä hetkellä köyhyystutkimusta sosiologian tohtorikoulutettavana. Olen myös omakohtaisesti kokenut tämän päivän köyhyyttä ja sitä, miten palvelut toimivat (tai eivät toimi). Minulla on näin ollen monenlaista asiantuntijuutta, jota kansanedustajana voisin käyttää muidenkin hyödyksi. Lisäksi totuus on, että arkielämämme puitteista päätetään eduskunnassa. Miksi en pyrkisi sinne itse tekemään päätöksiä, vaan pelkästään yrittäisin aktivistina vaikuttaa päättäjiin?

Unelmani politiikassa liittyvät köyhyyden vähentämiseen ja ihmislähtöisiin palveluihin. Sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksuista ja omavastuista tulisi luopua. On täysin epäreilua ja vastoin perusoikeuksiamme, että ihmisillä ei ole varaa tarvitsemaansa hoitoon. Köyhyyden vähentämiseksi on toki muitakin keinoja, kuten riittävä perustulo, kohtuuhintainen asuminen jne. Myös hyvin toimivat palvelut, kuten te-palvelut ja koulutus, tukevat ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa ja näin osaltaan vähentävät ja ennaltaehkäisevät köyhyyttä. Näiden lisäksi tärkeä vaaliteema minulle on ilmastonmuutoksen hillitseminen.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin

Synnyin tässä sairaalassa
neljäkymmentä vuotta sitten.
Mennäänkö tästä osastolle kolme?
Jaloissa on vain vähän voimaa.
Käytäviä katkoo pariovet.

Koputan, avaan oven.
Huoneessa seitsemän
kaksi oudonnäköistä naista istuu
kumpikin oman sänkynsä laidalla.
Toinen heistä on äitini.

Istun tuolille äidin viereen.
Äiti sukeltaa syliini
kyynelehtii lohduttomasti kuin pieni lapsi.

Osastolla kolme huoneessa seitsemän
äitini pelkää jokaista päivää.

Kun kysyn, miksi ei ole vastannut
puheluihini, itku loppuu,
selkä suoristuu, ja puhumme
arkisia asioita. Minä lasten kuulumisia.
Äiti siitä, millaisena kuvittelee
elämänsä vielä jatkuvan.

Synnyin tässä sairaalassa.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin
minun elämäni jatkuu.
Kävelen ulos lumisateeseen
äiti sylissäni.

Voin tehdä mitä vain.
Osoittaa rakkautta joka päivä
           kun olen elossa.

Äiti siunataan samassa kirkossa jossa minut kastettiin,
mutta pappi on eri, äiti tuhkaa ja minä toivon,
että äidillä olisi ollut helpompi elämä.

Vastentahtoisesti
hautaan äidin
ruusujen alle.

Kuva: Eeva-Maria Grekula



perjantai 8. helmikuuta 2019

Äänestäjä, älä haksahda oikeiston vaaliretoriikkaan

Ilahduin kovasti kirjoituksesta, jossa eräs kokoomuslainen eduskuntavaaliehdokas totesi, että meillä ei ole varaa hyvinvointiyhteiskunnan rapauttamiseen ja puhuu panostamisesta osaamiseen ja koulutukseen. Joku voisi ihmetellä, onko hän täysin tietämätön puolueensa vastuulla olevista päätöksistä muun muassa tällä hallituskaudella.

Ei hän tietenkään ole näistä tietämätön. Hänen kirjoituksensa tarjoaa vaikka koulujen opetuskäyttöön loistavan esimerkin oikeiston tyypillisesti käyttämästä retoriikasta, joka luo vastakkainasetteluja tavallisten ihmisten välille ja hämärtää sitä, että olemme itse asiassa samassa veneessä. Tällä lailla oikeisto saa ihmiset äänestämään vaaleissa omia etujaan vastaan.

Eräs tapa vastakkainasettelujen luomiseen on jakaa ihmisiä hyvinvointipalvelujen ja etuuksien maksajiin ja saajiin. Kuitenkaan kukaan tässä yhteiskunnassa ei ole joko maksaja tai saaja. Jokainen meistä on kumpaakin. Esimerkiksi työttömyysetuus on veronalaista tuloa, josta tehdään 20 prosentin ennakonpidätys. Toisekseen elämään kuuluu erilaisia vaiheita, eikä parhainkaan työläinen voi tietää tulevastaan. Kuka tahansa meistä voi vaikka vammautua tai sairastua pitkäaikaisesti, ja hyvinvointivaltiota on rakennettu ottamaan ihmisistä koppia juuri tällaisissa yllättävissä, muuttuvissa elämäntilanteissa, jollainen työttömyyskin on.

Tutkimusten mukaan suomalaiset maksavat veroja mielellään ja hyvinvointivaltiomallin kannatus on korkeaa. Siksi onkin harmillista, että ihmiset ovat viime aikoina kerta toisensa jälkeen haksahtaneet äänestämään oikeistohallituksia täysin katteettomien lupausten perusteella. Sipilän johtama oikeistohallitus on murentanut kansalaisten hyvinvointia lukuisilla eri tavoilla. On jo suorastaan koomista, että jälleen vaalien alla oikeistopoliitikot ovat kuitenkin olevinaan huolissaan hyvinvointivaltiosta ja koulutuksesta, kun takana on juuri mittavat leikkaukset paitsi opiskelijoilta, koulutuksesta ja tieteestä, myös sosiaaliturvaetuuksista, jotka jo ennestään olivat riittämättömällä tasolla. Yhteisvastuu 2019 kerää varoja ja välineitä myös suomalaisille köyhille koululaisille, mikä on yllättänyt monet, mutta on vain yksi osoitus siitä, että valtio ei hoida tehtäväänsä palvella kansalaisia.

Koska hyvinvointiyhteiskuntamallin kannatus on meillä suurta, kukaan vähänkään ajatteleva poliitikko ei tietenkään voi kertoa aikovansa sitä romuttaa heti valtaan päästyään. Siksi tavallista oikeistolle on ollut verhota tämä aie julkisen talouden rahoitusvajeen korostamiseen milloin iäkkäitä, milloin työttömiä syyllistämällä. Tällä he pyrkivät oikeuttamaan heikennyksiä huonoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanteisiin samalla, kun toisella kädellä kuitenkin antavat veronkevennyksiä suurituloisille. Pyydänkin äänestäjiä olemaan tarkkana kevään eduskuntavaaleissa.


keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Rahan (tai rahattomuuden) ja yhteiskunnallisuuden puute kotimaisessa selfiekirjallisuudessa

Kuuntelin Yle Areenasta Aleksis ja Kivi -podcastin osat Suomalaisessa kirjallisuudessa raha on tabu ja Miksi kirjalliset selfiet ovat niin yleisiä? Nämä kiinnostivat siksi, että olen itse kirjoittanut köyhyyskokemuksiani hyödyntäen. Ylelle käsikirjoittamani radiofeature Runoja köyhyydestä on siinä mielessä omakohtaisinta julkaistua tekstiäni.

Aika paljon podcasteissa kritisoitiin julkaistua kirjallisuutta siitä, että se ei käsittele oikeita ongelmia ja yksilöllisyys on korostettua. Vasemmistolla ei kuulemma ole nykyään utopiaa, joten sitä ei kirjallisuudessa edes voi näkyä. Omiin kokemuksiin perustuvat selfiekirjat myyvät, sillä silloin saadaan lehtiin kiinnostavia kirjailijahaastatteluja. Kirjojen päähenkilöistä on tehty kirjoittajiensa kaunisteltuja kuvia.

Ehkä ikävimmän tunteen ohjelmissa aiheutti se, että luovasta kirjoittamisesta annettiin jollain tavalla hyvin tietoinen ja harkittu mielikuva, ikään kuin romaania tai runokirjaa kirjoitettaisiin kuin tieteellistä tutkielmaa. Tai jos nykykirjallisuus todellakin on siloitellun itsensä esilletuomista, se on ikävää.

Mutta mitä muuta kirjallisuus on kuin omakuvia? Olen tottunut ajattelemaan, että kirjoittaja näkyy aina tekstissä, vaikka ei kirjoittaisi ollenkaan suoraan itsestään. Jo pelkästään aihevalinta kertoo tekijästään jotain.

Ehkä olen jonkinlaisen "tosi taiteilija" -myytin uhri, sillä taiteelliseen työskentelyyn mielestäni aina kuuluu jonkinasteinen itsensä likoon laittaminen. On sääli, jos prosessi, jonka pitäisi olla luova, onkin erittäin harkitun sapluunan mukainen. Minulle kiehtovinta kirjoittamisessa on juuri alitajunnan mukaantulo ja flow, joka vie mennessään. Vaikka kirjoittaisin oma kokemus lähtökohtana, mukana on myös taiteilijan vapaus ja mielikuvituksen voima. Jos onnistun, saan aikaiseksi tuotoksen, joka tietyssä mielessä voisi olla totta. Jos teksti samaistetaan täysin minuun ja elämääni, voin olla viekkaalla tavalla onnellinen, että satu on mennyt täydestä. Joskus se on mennyt jopa niin täydestä, että jotkin läheiset ovat vakuutelleet minun kirjoittaneen totta, vaikka tekstissä esiintyvät ja tappamani henkilöt ovat edelleen elossa.

Vaikka kirjallisuuden yksilöllisyyttä korostavaan luonteeseen ollaan pettyneitä, en usko että yhteiskunnallisiin rakenteisiin ripustettu tarina lyö läpi, ellei kirjoittaja ole mies ja jonkin "kovan" alan asiantuntija. Kahden lapsen köyhä yksinhuoltajaäiti ei yksinkertaisesti voi olla kaivattu uusi Kalle Päätalo ja kertoa vasemmistolaisia utopioitaan menestyksekkäästi, ei edes yhteiskuntatieteilijän ja luovan kirjoittajan koulutuksella. Jo julkaisukynnys jää ylittymättä, sillä tekstin sävyt eivät avaudu keskiluokkaiselle kustannustoimittajalle, joka ei tunne nykyajan köyhän arkea. Ellei kirjoittajaksi satu hänen äijätuttavansa, joka kaljan äärellä voi ne selittää auki käsikirjoitusta kaupitellessaan. Siitä asiasta nimittäin olin ohjelmien kanssa samaa mieltä: kirjallisuuden tuottamisen rakenne synnyttää hieman yksipuolisesti tietynlaista kirjallisuutta.

Kuva: Eeva-Maria Grekula