perjantai 27. joulukuuta 2019

Katsaus menneeseen vuoteen

Vuosi sitten Karjaalla ylitin Mustionjokea riippusiltaa pitkin ja näin alhaalla räpylöiden jälkiä. Suuri lintu, oletettavasti joutsen, sillä näin samassa paikassa joutsenen useasti, oli laskeutunut jäältä jokeen ja lipunut pois. Seuraavana päivänä äitini menehtyi ja laskin ruusut haudalle tammikuussa Pohjois-Pohjanmaalla. Yövyin matkalla mummun luona. Tuolloin oli kovat pakkaset ja lapsuusmaisema oli pastellinsävyinen.

Vuonna 2019 minulla oli tutkijan työ Vasemmistofoorumilla ja minulta julkaistiin raportti Kertomuksia nykyajan köyhyydestä: syitä ja ratkaisuehdotuksia. Se pohjautui osaan keväällä keräämästäni aineistosta. Olen ollut lisäksi mukana järjestämässä Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -aineistonkeruuta.

Olin joissain haastatteluissa. Puhuin viehättävää englantia niin EuroNewsillä kuin Ylelläkin radiossa. Puhuin köyhyydestä muun muassa vappupuheessa Karjaalla, Helsingissä häpeän näkökulmasta salin täydelle nuorten kanssa työskenteleviä, Turussa Hiljainen köyhyys -seminaarissa, Kirkkonummella Nainen ja raha -tilaisuudessa sekä Brysselissä Euroopan Parlamentissa. Minusta tehtiin laaja juttu Iso Numero -lehteen ja raporttini tiivistettiin kivasti Iltalehdessä, mutta oli myös joitain pienempiä ilmaantumisia.

Esitin runojani esimerkiksi Kansallismuseolla, Tenhossa, Faces Festivaleilla kahdessa hienossa tilaisuudessa sekä eduskuntavaalitilaisuuksissa. Vaalit kaiken kaikkiaan oli hieno kokemus. Lähdimme hakemaan kahtasataa ääntä, jossain vaiheessa tavoitetta nostettiin 350 ääneen ja lopulta saimme 899 ääntä. Kirjoitan tarkoituksella me-muodossa, koska politiikassakaan kukaan ei ole yksin mitään. Parempaa kampanjaryhmää en olisi voinut toivoa ja mieleen on jääneet erityisesti yhteistilaisuudet Alm Nymanin kanssa. 

Vuoteen mahtui paljon junamatkailua ja yhdellä kotimatkalla juna törmäsi kahteen hirveen vähän ennen Karjaata. Kun muutimme elokuussa Helsinkiin, junamatkailu väheni huomattavasti ja vaihtui HSL:n busseihin, metroon ja sporaan. Alan jo tunnistaa samoja bussikuskeja.

Muuton myötä luottamustehtäväni Vasemmistoliitossa jäivät Raaseporiin ja Uudenmaan piiriin. Olin kuitenkin edustajana puoluekokouksessa ja käyn puolueen politiikkokoulua. En tällä hetkellä oikein tiedä, kuinka jatkaa puolueessa. Varmaan jotain tulee vielä tehtyä kenties tukijoukoissa, koska olen tutustunut politiikassa moniin hyviin tyyppeihin, ja ainut tapa saada maahan edes jotenkin siedettävää politiikkaa on pitää oikeisto poissa hallituksesta.

Olen osallistunut mukaviin vapaa-ajan aktiviteetteihin. Rakas kirjoituskurssi ja Radikaalit ristipistot Karjaalla. Helsingissä Kansalaisfoorumin taiteelliset kurssit.

Jotain hyvää katsottavaa: Ben Stillerin vankilapakosarja Escape at Dannemora, How to Get Away with Murder, dokumentti J. Karjalaisesta, Gösta, The Ballad of Buster Scruggs, Mudbound, Morran & Tobias ja Tottumiskysymys.

Joitain kivoja keikkoja: Antti Autio, M, Offspring, Suistamon sähkö, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Pop & Jazz Konservatorion konsertit, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Pyhimys & Saimaa, The Meänland.

Kävelyt muun muassa Suomenlinnassa, Tuusulanjärvellä, Taivaskallioilla, Emäsalossa, Tukholmassa, Raaseporissa, Mustilassa, mökkilomat Kouvolassa ja Lapissa.

Vuoteen on kuulunut myös piinaavia päänsärkyjä, surua, ihmisiä joilta joutuu suojata itsensä ja tavanomaisia arjen harmeja. Kaikki ihanat ihmiset, kissa, rakkaus ja kiitollisuus kuitenkin ylittävät nämä moninkertaisesti.



perjantai 6. joulukuuta 2019

Voiko olla vahva ilman vihaa?

Me-henkeä kohottaa mainiosti jokin ulkoinen uhka. Usein johtajat tietävät sen. Tunteen nostattamisen jälkeen ihmiset ovat valmiita toimimaan.

Nopeakin silmäys maailmaan kertoo, että uhkia on tarjolla yllin kyllin. Miettipä asiaa miten tahansa, suurin niistä on ilmastokriisi. Ihmisille se on uhkana kuitenkin hankala. Ilmastokriisi kääntää syyttävän sormen meihin itseemme. Helpompaa on kieltää koko homman olemassaolo, vaikka se jo merkkejään näyttääkin.

Toinen hankala puoli asiassa on se, että sitten kun ilmastokriisin aiheuttamat sääilmiöt, kuivuus ja kuumuus tulevat ilmeisiksi vankkumattomallekin epäilijälle, ilmastonmuutoksen torjuminen on myöhäistä.

Kolmanneksi, kaiken tiedon lisääntymisestä huolimatta, ihmisen voi olla vaikea käsittää maailmanlaajuisia uhkia. Tämä on sinänsä aivan ymmärrettävää, sillä emme kykene täysin hallitsemaan edes oman elämämme tapahtumia.

Näinä ahdistavina aikoina syytöksille tarjoutuu muita kohteita kuin itse: maahanmuuttajat, omahyväiset vallan kahvassa ja niin edelleen. Tuntuu helpolta tarttua näihin ja rakentaa meitä suhteessa johonkin muuhun, jota emme hyväksy. Vihasta saamme pontta marssia itsenäisyyspäivän vesisateessa, protestoida. Jakaudumme keskenään kinasteleviin ryhmiin ja voimme unohtaa, että olemme samaan aikaan kaikki tuhoutumassa.

Ilmastokriisi haistattaa paskat ihmisten ja valtioiden välisille rajoille. Se kutsuu rakentamaan Meitä toisella tavalla.

Ilmastokriisi vaatii meiltä vahvuutta, joka ei perustu epäluuloisuuteen ja vihaan, vaan suoraselkäiseen itsenäisyyteen. Itsenäisyyteen, joka myöntää omat virheensä, eikä menetä itseään liittyessään muihin.

Ilmastokriisi kehottaa valitsemaan johtajat viisaasti. Valitse hänet, joka puhuu tästä suurimmasta uhasta, eikä aja ihmisiä toisiaan vastaan. Silloin valitset oikein myös taistelusi ja päädyt toimimaan rakentavasti.

Ihmeellinen seuraus oikeasta valinnasta on se, että tehdessään hyviä asioita ihmisellä on mahdollisuus tuntea itsensä hyväksi. Tarve vähätellä muita väistyy. Ja kun näkee muut rinnallaan samassa kamppailussa, kunnioitus toisia kohtaan kasvaa.

Vielä parempi seuraus on tietenkin se, että planeetallamme on edelleen elinmahdollisuuksia eläimille ja kasveille. Myös ihmisillä on mahdollisuus jäädä asuinsijoilleen. Vältymme paljolta kärsimykseltä.

Vahvuus ilman vihaa on tiemme toivoon. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Näinä aikoina emme tarvitse niinkään ilmatorjuntaa, vaan ilmastonmuutoksen torjuntaa.
Kuva Taivaskalliolta Helsingistä.


keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Liity ammattiliittoon!

Postilakko ja siihen liittyvät tukilakot loppuvat, kun sopu asiassa syntyi tänä aamuna ja työläisiä saatiin pelastettua työehtoshoppailulta ja palkkahalpuutukselta. PAU:n laskelman mukaan palkat olisivat tipahtaneet jopa 30–50 prosenttia ihmisiltä, jotka jo muutenkin ovat pienituloisia. Samaan aikaan toisaalla Postin johto sen sijaan on saanut nauttia suurista bonuksista.

Näin epäoikeudenmukaisen kuvion lisäksi on ollut näkyvillä myös aivan toisenlainen toiminta. Olen tyytyväinen solidaarisuudesta, jota muut liitot osoittivat tukilakoilla. Tietysti oli tiedossa, että jos työntekijöiden oikeuksien polkeminen menee läpi tällä kertaa, kynnys työehtoshoppailuun on jatkossa matalampi ja se haluttiin estää.

Mitä enemmän jäseniä ammattiliitoissa on, sitä suurempi on liittojen voima, kun näistä asioista neuvotellaan. Monia saavutettuja oikeuksia pidetään tänä päivänä itsestäänselvyyksinä, eikä niiden mahdollista menettämistä tulla ajatelleeksi. Toivon, että nämä viimeaikaiset tapahtumat osoittivat ammattiyhdistysliikkeen tärkeyden ja liitot saavat uusia jäseniä.



perjantai 22. marraskuuta 2019

Turvaa ja toivoa perustulosta

Ajatuspaja Vasemmistofoorumi on julkaissut raporttini ”Kertomuksia nykyajan köyhyydestä: syitä ja ratkaisuehdotuksia”. Raportti perustuu osaan aineistoa, jonka keräsin keväällä 2010-luvulla köyhyyttä kokeneilta. Nettikyselyyn vastasi yli viisisataa ihmistä eri puolilta Suomea ja lisäksi haastattelin seitsemää köyhyyttä kokenutta kansalaisvaikuttajaa. Kysely ja haastattelut olivat pitkiä ja käsittelivät paikoin hyvin raskaitakin asioita, joten olen hyvin kiitollinen kaikille, jotka jaksoivat vastata. Toivon saavani tilaisuuden tehdä aineiston pohjalta vielä lisää raportteja, artikkeleita tai muita julkaisuja, joissa voin käsitellä aiheita, jotka eivät mahtuneet nyt julkaistuun raporttiin.

Kyselylläni nykyajan köyhyyttä kokeville ja siihen perustuvalla raportilla halusin osaltani kuroa umpeen kuilua päättäjien ja köyhyyttä kokevien välillä. Halusin tarjota nykyajan köyhyyttä kokeneille väylän tuoda esille mielestään parhaita ratkaisuehdotuksia oman tilanteensa kohentamiseksi, sillä en tiedä kenenkään muun tutkijan Suomessa aiemmin kysyneen tätä suoraan heiltä itseltään. Jostain syystä liian usein asiantuntijuus köyhyydestä sijoitetaan muille kuin köyhyyttä kokeville itselleen, kuten virkamiehille, tutkijoille ja päättäjille.

Eniten kyselyssäni nykyajan köyhyyttä kokeneet kannattivat perustuloa, tosin tietyin varauksin. Perustulon tulee olla riittävän suuri niin, että sillä on oikeasti mahdollista tulla toimeen. Köyhyyttä kokeneet katsoivat, että perustulo vapauttaisi turhalta byrokratialta ja epävarmuudelta toimeentulon suhteen tavalla, joka mahdollistaisi tulevaisuuden suunnittelemisen ja jättäisi voimia johonkin rakentavampaan toimintaan kuin sinnittely päivästä tai kuukaudesta toiseen.

Riittävän ja varmemman toimeentulon lisäksi nykyajan köyhyyttä kokeneet kaipasivat heidän tarpeisiinsa paremmin vastaavia palveluja, kuten sosiaali- ja terveyspalveluja sekä TE-palveluja. Vastauksista oli luettavissa myös pohdintaa yhteiskunnan yleisemmästä epäoikeudenmukaisuudesta ja siihen puuttumisesta esimerkiksi verotuksen keinoin. Loppujen lopuksi onkin kyse ihmisoikeuksista ja ratkaisuista, jotka tekisivät yhteiskunnasta paremman meille kaikille. Monet köyhyyttä kokeneet totesivat köyhyyden syyksi huonon onnen tai sattuman, ja useat heistä olivatkin esimerkiksi pitkäaikaisesti sairaita ja työttömiä. Se, että yhteiskunta kannattelee tällaisissa yllättävissä elämäntilanteissa, olisi suojaksi meille kaikille.

Teen suomalaisesta köyhyydestä myös sosiologian alan väitöstutkimusta Turun yliopistoon. Koen tutkimustyön yhdeksi keinoksi vaikuttaa yhteiskunnassa. Haluan tuottaa tietoa päätöksenteon ja ihmisten oman osallisuuden tueksi sekä asenteiden muuttamiseksi. Tämän päivän Suomessa kuulee liian paljon köyhiä syyllistävää ja leimaavaa puhetta sen sijaan, että puhuttaisiin ihmisistä, jotka ovat joutuneet osaksi köyhyyden ilmiötä ja että heihin suhtauduttaisiin arvostavasti ja empaattisesti.

Kannen kuva: ’TOMS’ BALCUS / CC BY-NC-ND 2.0 / Flickr

maanantai 21. lokakuuta 2019

Köyhyysvahdissa monet mittarit punaisella

Uusin Köyhyysvahti on ikävää luettavaa. Lapsiperheköyhyys on alkanut jälleen yleistyä. Yksinhuoltajaperheiden lapsista neljäsosa kuuluu pienituloisiin talouksiin (kahden huoltajan perheiden lapsista 8 %). Köyhyysriski on edelleen suurempi, jos yksinhuoltaja on nainen. Myös ikääntyneiden köyhyys koskettaa useammin naisia kuin miehiä.

Kaiken kaikkiaan köyhyys- tai syrjäytymisriskissä elävien määrä on lisääntynyt. Pienituloisten tilannetta on heikentänyt Sipilän hallituksen leikkaukset perusturvaetuuksiin ja indeksijäädytykset. Myös etuuksien verotusta on kiristetty ja niiden ostovoima on jäänyt yleisestä kustannusten kehityksestä. SOSTEn mukaan lapsiperheiden ohella etenkin työttömien ja opiskelijoiden asema on vaikeutunut.

Köyhyysvahdin lopussa tarjotaan myös keinoja vähentää köyhyyttä, joista viimeinen on kuulla köyhyyttä kokeneita ihmisiä päätöksenteossa. Tätä toteuttaessa kannattaa ymmärtää, että köyhät eivät todellakaan ole mikään yhtenäinen joukko ja samallakin ihmisellä voi olla erilaisia köyhyyskokemuksia eri elämäntilanteissa. Vammaisuus ja pitkäaikaissairaudet voivat tätä nykyä johtaa elämänmittaiseen köyhyyteen riittämättömien sosiaalietuuksien varassa, kun taas esimerkiksi maahanmuuttajan tai työttömän ongelmat voivat olla hyvinkin toisenlaisia. On ensiarvoisen tärkeää saada näitä kokijoita mukaan kehittämään parempaa yhteiskuntaa meille kaikille. Kyse ei ole vain etuuksien tasosta vaan myös siitä, miten julkiset palvelumme toimivat.

Rinteen hallituksen ohjelmassa köyhyyteen aiotaan puuttua useilla tavoilla, joista osa on jo toteutunut tai toteutumassa, kuten aktiviimallin leikkurin poistaminen ja perusturvakorotukset. Seuraan suurella mielenkiinnolla muun muassa sote-uudistuksen etenemistä ja sitä, miten pitkälle päästään asiakasmaksujen kohtuullistamisessa.



torstai 3. lokakuuta 2019

Kertoisitko kokemuksiasi arkipäivän köyhyydestä?

Nyt olisi jälleen hyvä tilaisuus kertoa arkipäivän kokemuksiasi köyhyydestä ja auttaa tutkijoita lisäämään ymmärrystä kotimaisesta niukkuudesta. Vastaava kirjoituskilpailuaineisto on kerätty aiemminkin, vuosina 2006 ja 2012, ja uutta kerätään nyt 15. lokakuuta saakka.

Aiemmista aineistoista tuli hyvin laajat ja niistä on tehty paljon tutkimusta. Itsekin olen voinut näiden kirjoitusten ansiosta haastaa teoriaa, jonka mukaan köyhyyteen liittyy aina olennaisella tavalla häpeää, mikä puolestaan heikentää toimijuutta ja vaikeuttaa köyhyydestä pääsemistä. Sinä saat kuitenkin kertoa nykyajan köyhyydestä juuri siitä näkökulmasta, mitä itse pidät tärkeänä, kunhan teksti on omakohtainen.

Kuusi kirjoittajaa palkitaan. Palkinnon saajat valitsee raati, johon kuuluvat Anna-Stina Nykänen, Jouko Karjalainen, Meri Larivaara, Juha Mikkonen, Maria Ohisalo ja Mathias Rosenlund. Kirjoituskilpailun tulokset julkaistaan 31.3.2020 mennessä kilpailun verkkosivuilla, mistä löydät myös tarkemmat osallistumisohjeet. Palkinnon saajiin otetaan yhteyttä henkilökohtaisesti.

Olen kirjoituskilpailussa mukana yhtenä järjestäjistä. Muita järjestäjiä ovat Elina Turunen ja Heikki Hiilamo Helsingin yliopistosta, köyhyyden ja osallisuuden tutkija Anna-Maria Isola, EAPN-Fin (Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto) ja Kuka kuuntelee köyhää -verkosto. Kilpailua tukevat EAPN-Fin, MIELI Suomen Mielenterveys ry, Työttömien Keskusjärjestö ry, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Suomen Setlementtiliitto ry, Takuusäätiö, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK, Kirkon Diakonia ja sielunhoito, Suomen Punainen Risti sekä Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry.

Kuva: Eeva-Maria Grekula

perjantai 13. syyskuuta 2019

Suuret muutokset mahdollistuvat pienissä teoissa

Nelisen vuotta sitten valokuvanäyttelyn avajaisissa olin vaikuttunut erään intialaisen miehen ottamista kuvista ja kysyin häneltä niistä lisää. Siitä tulikin pitkä keskustelu, jonka aikana puhuimme naisten asemasta niin Suomessa kuin Intiassakin. Esille tuli myös henkilökohtaisia asioita, kuten että meillä molemmilla on kaksi tytärtä, ja että minä olin suomalaisittain köyhä lasteni yksinhuoltaja, joka opiskeli yliopistossa. Tämä yhtälö hämmästytti miestä kovasti.

Vähän tapaamisemme jälkeen sain sähköpostia, josta ilmeni, että valokuvaaja halusi lahjoittaa minulle minkä vain hänen tauluistaan halusin. Nyt huoneessani on kaunis valokuva päänsä alaspäin painaneesta tytöstä. Hänen kasvojaan peittää ohut, punainen huntu, joka on kultalangalla kirjailtu.

Valokuvassa on lapsimorsian hetkeä ennen hääjuhlaansa. Muut päättävät hänen elämästään. Kuva on päivittäinen muistutus siitä, kuinka joistain vastoinkäymisistä huolimatta olen hyvin etuoikeutettu.

Toki maisteriopintojeni aikana näin tilastot siitä, miten Suomessakin todennäköisyydet päätyä lähtökohdistani yliopistoon ovat huomattavasti pienemmät kuin vaikkapa akateemiseen perheeseen syntyneellä. Silti olen voinut kouluttautua maisteriksi asti. Siitä huolimatta, että vielä opintojen loppuvaiheessa tuli sairastumisesta johtuen viivytyksiä ja opintoja varten varaamani säästöt hupenivat, saatoin kuitenkin jatkaa loppuun sinnikkyyteni, sosiaalietuuksien ja läheisteni turvin. Myös lapsillani on aika laajat mahdollisuudet tehdä elämässään mitä ikinä keksivätkin haluta.

Erityisten ura-ajatusten sijaan olen yksinkertaisesti halunnut tehdä kiinnostavia asioita, ja onnekseni olenkin voinut toteuttaa useita unelmiani. Maisteriksi valmistuminen oli yksi niistä, samoin tohtorikoulutettavaksi pääseminen. On monia vaihtoehtoja, missä kuvittelen vielä voivani työskennellä, mutta kaikkia niitä yhdistää se, että voisin tehdä jotain sen eteen, että maassamme kaikista huolehdittaisiin ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla. Voin kehittyä yhä paremmaksi tutkijaksi tai toisaalta voisin käyttää kertynyttä asiantuntemustani kehittämistyössä tai vaikuttamalla ihmisiin luovilla keinoilla. Vaikka olen jokseenkin ujo ihminen, olen huomannut pitäväni opettamisesta. Joka tapauksessa toivon, että tulevat työni liittyisivät jollain tavalla heikoimmassa asemassa olevien tilanteen kohentamiseen. Toisaalta huomaan jo tehneeni näitä asioita eri tavoilla.

Kaiken kaikkiaan toivon tuovani maailmaan lisää sellaisia merkittäviä kohtaamisia kuin minulla oli valokuvaaja Dar Yasinin kanssa; kohtaamisia, jotka vahvistavat ja rohkaisevat tekemään käytettävissään olevilla keinoilla oman osuutensa sen eteen, että maailmasta tulee siedettävämpi paikka. Simmeliläisittäin haluan uskoa, että suuretkin muutokset mahdollistuvat loppujen lopuksi suhteellisen pienissä ja tavanomaisissa hyvää edistävissä teoissa.

Intialaisen Dar Yasinin valokuva morsiamesta hääpäivänään Srinagarissa, Kashmirissa.
Ruusuisten unelmien kannatteleminakin olemme loppujen lopuksi inhimillisiä. Kiireen, väsymyksen ja huolien painamana ei jaksa huolehtia kuin omista asioistaan. Lisäksi toisinaan ulottuvilla on ihmisiä, jotka eivät halua sinulle hyvää, tai ehkä tarkemmin ottaen vain havittelevat omaa parastaan muusta välittämättä. Tällöin ei ole ollenkaan väärin huolehtia rajoistaan. Sama kaunis kuva kertoo minulle tästäkin puolesta ihmiselämässä.

Toivon teille mukavaa, tunnelmallista syksyä. Muistakaa huolehtia itsestänne ja mahdollisuuksien mukaan huomioida kanssaihmisiäkin 💗


torstai 12. syyskuuta 2019

Politiikkakuulumiset - Raaseporista Helsinkiin

Raaseporin Vasemmiston väistyvänä puheenjohtajana haluan kiittää toimintaa tukeneita ja samalla toivottaa tervetulleeksi syyskokoukseemme, joka pidetään tänään torstaina 12. syyskuuta klo 18 ravintola KW:ssä Karjaalla. Valitsemme uuden johtokunnan ja teemme toimintasuunnitelman ensi vuodelle pienen tarjoilun äärellä.

Aikani Raaseporin Vasemmistossa on ollut todella antoisaa. Olen oppinut paljon niin politiikasta, yhdistystoiminnasta kuin kampanjoinnistakin ja tutustunut moniin miellyttäviin ihmisiin. Vaikka yhteiset asiat, joihin olemme halunneet vaikuttaa, ovat toisinaan olleet haastavia, ryhmämme mukavan ja sallivan ilmapiirin ansiosta toiminta on pysynyt innostavana.
Kuvassa Raaseporin Vasemmiston aktiiveja: valtuutettu Harry Yltävä, minut eduskuntavaaliehdokkaaksi houkutellut Veikko Kauppinen sekä psykologi ja herrasmies Tor-Erik Söderholm. Toisella puolellani vähän uudempia toimijoita: Patrick Jönsson ja Minna Parkkonen. Kuva: Emilia Paarma Junttila


Vaikka Helsinkiin muuttamisen vuoksi joudunkin itse jättämään aktiivisen toiminnan Raaseporin Vasemmistossa, kannustan kaikkia kiinnostuneita saapumaan puolueosaston järjestämiin tilaisuuksiin. Paikalle tuleminen ei velvoita edes kahvinjuontiin, vaikka sitä aina tuppaakin olla tarjolla. Toisinaan saamme järjestettyä tapahtumiimme paikalle myös kiinnostavia vierailijoita. Näin esimerkiksi Vaikuta vasemmistossa -tilaisuudessa, kun kanssamme lounastaa uusi kansanedustaja Pia Lohikoski ja välipalaseuranamme on Uudenmaan Vasemmistoliiton toiminnanjohtaja Juuso Aromaa. Hänen kanssaan keskustelemme muun muassa paikallisosastojen yhteistyön kehittämisestä. Tapaamisen järjestää vasemmistoliiton paikallisyhdistykset Hangosta, Siuntiosta, Raaseporista ja Inkoosta yhdessä KSL-opintokeskuksen kanssa lauantaina 14.9. klo 12-18 idyllisessä Inkoon Fagervikissa. Tarkemmat tiedot Facebookissa, jossa ohjeet ilmoittautumiseen - toimi ripeästi!

En kuitenkaan ole kokonaan jättämässä puoluetoimintaa, vaan se etsii uutta muotoaan. Olen ehdokkaana puoluekokousedustajaksi Länsi-Uudenmaan vaaliyhtymässä ja minut valittiin KSL:n ja Vasemmistoliiton poliitikkokouluun, jossa voin vahvistaa poliittista osaamistani ja verkostoitua valtakunnallisesti muihin aktiiveihin. Pikkuhiljaa alan myös tutustua vaikutusmahdollisuuksiin nykyisellä paikkakunnallani.

Poliitikkokoulun ensimmäisenä viikonloppuna meitä tulivat tapaamaan opetusministeri ja puolueen puheenjohtaja Li Andersson sekä puolueen kunta- ja järjestöpoliittinen asiantuntija Mikko Koikkalainen.



keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Vappupuheeni Karjaalla punaisten haudalla

Hyvät toverit!
Tällä tervehdyksellä aloitamme tänään ja joka vappu puheita ympäri Suomea. Toverit yhteisessä työssä oikeudenmukaisuuden, sivistyksen ja hyvinvoinnin puolesta, tasavertaisina, edeltäjiemme uhrauksia kunnioittaen.

Hyvät toverit,
olemme juuri valinneet keskuudestamme kansanedustajat ja toivomme muutosta parempaan. Sosialidemokraateista suurimpana puolueena on aloitettu hallitustunnustelut. Kuitenkaan meidän ei pidä odottaa, että joku muu taho, vaikkapa puolue tai joku sen edustajista, hoitaa tärkeät asiat puolestamme. Tämän ajan haasteet vaativat vahvaa kansalaisvaikuttamista. Ilmastonmuutos, köyhyys ja nationalismin nousu ovat kysymyksiä, jotka eivät ratkea niin, että suurin osa meistä katsoo sivusta.

Hyvät toverit,
sata vuotta sitten Suomessa nähtiin nälkää. Muutosta parempaan haettiin ensin muun muassa lakkoilemalla, mutta lopulta tilanne kärjistyi toivottomana veritekoihin. Maa, joka silloin oli maailman köyhimpiä, on nyt yksi rikkaimpia. Tätä tarinaa ei olisi kirjoitettu ilman punaisten tovereidemme uhrauksia.

Vaikka Suomi nyt on eräs maailman vauraimmista maista, meillä on silti köyhyyttä. Miten tämä voi olla mahdollista?

Varmaan jo aiempien sukupolvien punaiset ovat joutuneet kuulla, että kaikkien ihmisten tasavertaisuus on mahdoton unelma, jonka toteuttamiseen ei ole varaa.  Niin myös tänä päivänä perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumista vaativat joutuvat kohtaamaan samankaltaista vähättelyä ja jopa häpäisy-yrityksiä. Kuitenkaan ei ole minkäänlaista moraalista eikä taloudellista perustetta, miksi köyhyys kuuluisi Suomen kaltaiseen rikkaaseen maahan.

Toverit,
kansalaisvaikuttamisen keinoin ja työväenliikkeen sisulla on saatu vastustuksesta huolimatta läpi useita hyviä uudistuksia työajan lyhennyksestä tasa-arvoisempaan peruskoulutukseen.

Tällä hetkellä köyhyys- ja syrjäytymisriski koskettaa noin 900 000 suomalaista. Jos näin suuri joukko lähtisi vaatimaan oikeuksiensa toteutumista, sitä ei voisi mitenkään sivuuttaa. Todellisuudessa tietenkään kaikki nämä ihmiset eivät voi aktivoitua omassa asiassaan. Köyhyys on usein jo muutenkin vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten ongelma. Köyhistä yli 100 000 on lapsia, jotkut ovat iäkkäitä, kenties monisairaita tai muuten heikossa asemassa. Tätä suuremmalla syyllä meidän aikuisten, joilla toimintakykyä on, täytyy nousta puolustamaan kaikkien ihmisarvoa. Tämä ei kosketa pelkästään köyhyyttä omakohtaisesti kokevia vaan kaikkia meitä sosiaalista vastuuta tuntevia. Emme saa antaa aiempien sukupolvien työn valua hukkaan. Perusturvaa tulee nostaa tasolle, jolla oikeasti tulee toimeen ja julkisia palveluita on vahvistettava tukemaan erilaisia elämäntilanteita. Tällöin myöskin rasististen tahojen maalailemilta uhkakuvilta tipahtaa pohja.

Hyvät toverit, 
toivomme varmasti vastavalitulle eduskunnalle viisautta hoitaa hyvin tehtäväänsä palvella kansaa. Meidän tehtävämme on valvoa, että edustajat toimivat meidän kaikkien – ei vain harvojen – etu mielessä.

Hyvät toverit. Erityisesti tänään kunnioitamme haudassa lepäävien tovereidemme muistoa. Toivotan teille kaikille hyvää vappua ja voimia yhteiskunnalliseen muutostyöhön!

Harry Yltävä, minä ja Alm Nyman, joka piti puheen Tammisaaressa

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Kaikki hyötyvät lasten oikea-aikaisesta ja riittävästä tukemisesta

Kiitos niin myönteisestä kuin kielteisestäkin palautteesta, jota sain kirjoitukseeni, jossa toivoin tasavertaisia mahdollisuuksia lapsista huolehtimiseen (EU 11.4.). Kuten kirjoitin, pidän perhehoitoa arvokkaana työnä ja kannatan sen tukemista. Ei pitäisi olla sijaisvanhemmille uhka, jos toivon hyviä mahdollisuuksia huolehtia lapsista myös biologisille vanhemmille.

Jos jotkut perhehoitajat eivät tunne mahdollisuuksiaan esimerkiksi käynnistämiskorvaukseen tai työnohjaukseen, tämä tuskin on vikani. Uskon toki, että rahoistaan tarkat kunnat eivät välttämättä näitä tuo tarjottimella esille. Oikeutensa tuntevilla perhehoitajilla on kuitenkin hyvät asemat saada se, mikä heille kuuluu ja mitä sijoitettu lapsi tarvitsee, huomioiden sijaishuoltopaikkojen niukkuuden ja perhehoidon edullisuuden suhteessa laitoshoitoon.

Kirjoitukseni kuulemma voi vaikeuttaa sijaisvanhempien rekrytointia sekä yhteistyötä biologisten vanhempien ja sijaishuoltopaikan välillä. Mielestäni tulee silti puolustaa myös biologisten vanhempien ja lastensuojelulasten oikeuksien toteutumista, sillä heidän asemansa vaikkapa suhteessa viranomaisiin on valitettavasti joskus hämmästyttävän heikko ja tarvittavan avun saaminen turhan vaikeaa. On tilanteita, joissa viranomaiset suojelevat toisiaan, mutta sijoitettu lapsi jää yksin etenkin, jos hänen biologisilla vanhemmillaan ei ole kykyä tai jaksamista hänen oikeuksiensa toteutumista puolustaa. Sijaishuoltopaikoissa ja viranomaisten toiminnassakin voi nimittäin olla puutteita.

Jos jotkut biologiset vanhemmat tuntevat katkeruutta lapsen sijoittamisesta, voin sen hyvin ymmärtää. Ei tietystikään aina, mutta monessa tapauksessa kumminkin ajoissa annetulla riittävällä tuella sijoitukselta olisi voitu välttyä. Tästä yhtenä esimerkkinä Kouvolan kunta, jossa ennaltaehkäisevään työhön panostamalla huostaanottojen määrät vähenivät yllättävän lyhyessä ajassa jopa puoleen.

Sijaisvanhempien ja biologisten vanhempien hyvä yhteistyö on lasten kannalta ensiarvoisen tärkeää ja siihen kannattaa panostaa. Tälle antaa mielestäni hyvän lähtökohdan, kun biologiset vanhemmat ovat saaneet kunnollisen tuen myötä realistiset mahdollisuudet onnistua ennen kuin lapsen sijoittamiseen on päädytty, silloin kun sijoitusta ei ole ollut välttämätöntä tehdä kiireellisesti. Kuten joku minulle kirjoittikin, lapsen etu on myös se, että huostaanoton jälkeenkin biologista vanhempaa tuettaisiin hyvin.

Saamissani viesteissä jonkin verran torjuttiin ajatusta, että köyhyys voisi vaikuttaa huostaanottojen taustalla. Jälleen kerran Suomen sosiaaliturvan tasoa ja tarjolla olevaa apua pidetään parempana kuin se onkaan. Silti on selvää, että rahalla voisi esimerkiksi ostaa arkea tai lapsen oloa helpottavia asioita, jos kunta ei suostukaan niitä järjestämään. Yhtä lailla selvää on, että raha ei ole vastaus kaikkiin pulmiin.

Kirjoitukseni oli vastine tekstiin, jossa oltiin huolissaan siitä, jos perhehoitaja joutuu käyttämään omaa palkkiorahaansa kustantaakseen loman myös sijoitetulle lapselle. Edelleen olen tätä enemmän huolissani perheistä, jotka uupuvat murheisiin ja joutuvat hajotetuiksi, kun eivät saa tarvitsemaansa apua silloin kun pitäisi.

(Julkaistu Etelä-Uusimaassa 14.4.)

Kuva: Eeva-Maria Grekula


torstai 11. huhtikuuta 2019

Sijaisvanhemmilla ja biologisilla vanhemmilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet tukea lasta

Anette Karlsson halusi kirjoituksessaan parempaa asemaa sijoitetuille lapsille (EU 7.4.), mutta puhui oikeastaan kohennuksista sijaisvanhempien toimeentuloon. Tekstistä saa kuvan, että perhehoitajan palkkioissa on aivan villi meininki, vaikka todellisuudessa palkkioista on säädetty vähimmäismäärä, josta esimerkiksi moni omaishoitaja voi vain unelmoida, noin 800 euroa kuussa. Kulukorvaus on suunnilleen puolet tästä. Lisäksi sijoituksen alkaessa lapsen tarpeisiin, kuten huonekalut ja vaatteet, saa käynnistämiskorvausta liki 3000 euroa.

Näin ollen sijoitettu lapsi toden totta on eriarvoisessa asemassa kuin biologinen lapsi. Laskimeni kertoo, että jos jollekulle perheen lapsista ei ole varaa kustantaa lomamatkaa, se on nimenomaan biologinen lapsi, jonka ylläpitoa tuetaan suurimman osan ajasta vain lapsilisällä (ensimmäisestä lapsesta alle 100 e).

Sijaisvanhemmuus on aika erityinen rooli, joka on monelle kutsumus ja elämäntapa. On aivan oikein tukea tätä tärkeää työtä. Periaate tulisi olla, että sijoitettu lapsi tulee tasavertaiseen asemaan perheen muiden lasten kanssa. Harmillisen usein sijoitetun lapsen tavallisistakin kasvuun liittyvistä ongelmista tehdään erityisiä hänen taustastaan johtuen. Sijoitettu lapsi saa kuitenkin myös helpommin apua esimerkiksi psyykkisiin ongelmiin kuin biologinen lapsi.

Tällainen järjestelmä asettaa eriarvoiseen asemaan myös lapsen biologiset vanhemmat. Köyhyyden ei pitäisi olla lastensuojelun eikä huostaanoton peruste, mutta se saattaa silti välittömästi tai välillisesti vaikuttaa. Miten esimerkiksi sosiaalityöntekijä havannoi perhettä tullessaan köyhään kotiin verrattuna rikkaaseen kotiin? Vaatii aikamoista valveutuneisuutta ja tietoisuutta omista tai yhteiskunnassa vallitsevista ennakkoasenteista, jos huomaa, että rikkinäiset kengät eivät olekaan ehkä merkki puutteista vanhemmuudessa vaan rahassa.

On varhaisen puuttumisen lähtökohdan kanssa ristiriitaista, että saadakseen lapselle ehjät kengät tai hänen tarvitsemaansa muuta tukea biologiselle vanhemmalle tämä kaikki on paljon vaikeammin saatavilla kuin sijaisvanhemmalle. Olisi monta kertaa paljon järkevämpää tukea lasta aiemmin ja hänen biologisten vanhempiensa kautta. Valitettavasti kuntien niukat resurssit ohjaavat puuttumaan tilanteeseen liian usein vasta, kun on ihan pakko, ongelmien kasaannuttua jo hyvin vakaviksi. Viisasta niin taloudellisesti kuin inhimillisestikin olisi ennaltaehkäistä raskaampia murheita tai tukea oikea-aikaisesti.

Perhehoidon vähimmäispalkkio tänä päivänä on sattumalta suunnilleen saman suuruinen kuin perustulo Vasemmistoliiton ajamassa mallissa. Leikittelenkin tässä ajatuksella, että perustulo mahdollistaisi myös sijaisvanhemmuuden elämänvalintana, ja palkkiota tämän päälle maksettaisiin vain, jos lapsi on erityisen vaikeasti hoidettava tai kun hoidettavia on useita. Perustulo olisi tasapuolinen myös biologisten vanhempien kannalta.

Vasemmistoliitossa emme kannatakaan perusturvan syyperusteisuutta. Silloin juuri ihminen on vaarassa tipahtaa järjestelmän loukkoihin, joissa ei ole tarpeeksi sitä taikka tätä saadakseen sitä tai tätä tukea. Syyperustaisuus myös aiheuttaa sen, että byrokratia on raskas ja kallis. Nämä resurssit kannattaisi käyttää mieluummin ihmisten aitoon tukemiseen erilaisissa tilanteissa. Näin todella annettaisiin jokaiselle aitoja mahdollisuuksia huolehtia paitsi itsestään myös perheestään.

(Kirjoitus on julkaistu Etelä-Uusimaassa 11.4.2019)

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Hiljainen köyhyys Turussa

Oli antoisa päivä Hiljainen köyhyys Turussa -seminaarissa. Joitain poimintoja sieltä. THL:n tutkimuspäällikkö Anna-Maria Isola, toinen väitöskirjatyöni ohjaajista, pohdiskeli samaa jota itsekin olen miettinyt: painetaanko köyhyyttä kokevia häpeään, jotta he eivät kehtaisi vaatia oikeuksiensa toteutumista? Häpäiseminen vallankäytön muotona, alistamisena. Olin yllättynyt, että seminaarissa kuului useita kommentteja, joissa nimenomaan toivottiin, että ihmiset itse aktivoituisivat vaatimaan muun muassa parempaa perusturvaa. Meitä on kuitenkin aika monta, joita asia koskettaa. Jos tätä vaadittaisiin yhteisesti niin suurella väenpaljoudella, ei asiaa mitenkään voisi ohittaa. Tämä oli jotain uutta, sillä olen paremminkin tottunut puheenparteen, jossa meidät köyhyyttä kokeneet on nähty yhteiskunnassa turvallisuusuhkana, jos aktivoidumme toimimaan tai kenties alamme varastelemaan nälkäämme ja hyväosaiset joutuvat pakenemaan muurien taakse. No, tietysti on kyse siitä, millä tavalla oikeuksien toteutumista ajetaan. Itse kannatan olemassa olevia tavallisia keinoja ja muun muassa lähdin ehdokkaaksi eduskuntaan päästäkseni sinne, missä näistä asioista päätetään.

Operaatio Ruokakassin toiminnanjohtaja Jari Niemelällä oli hyvä esitys turkulaisesta ruoka-avusta. Olen joskus ollut jakamassa ruokaa leipäjonossa, ja niin tärkeää kuin työ onkin, olen sittemmin keskittynyt tekemään asioita, jotta ruuanjakelupisteitä ei ensinkään tarvittaisi. Tästä Jarikin puhui. Hän sanoi saavansa toiminnasta kehuja, mikä tuntui ristiriitaiselta, koska koko toimintaa ei pitäisi olla olemassakaan sikäli mikäli kutsumme itseämme hyvinvointivaltioksi.

Yhtenä paneelikeskustelijoista kommentoin muun muassa, että kun hyvinvointivaltiotamme rakenneltiin, monet päättäjät saattoivat vielä tulla hyvin köyhistäkin oloista. Siksi oli tahtoa rakentaa parempaa yhteiskuntaa kaikille. Nykyään päättäjiksi ja asiantuntijoiksi tullaan enemmän hyväosaisista lähtökohdista käsin, mikä näkyy myös siinä, millaisia päätöksiä tehdään. Siksi olisi tärkeää esimerkiksi panostaa koulutukseen niin, että myös vähävaraisilla olisi mahdollisuuksia kouluttautua pitkälle niin halutessaan, ja olisi tärkeää, että myös heitä saadaan tekemään yhteiskunnallista tutkimusta ja poliittisia päätöksiä. No, olen tästä saarnannut ennenkin 😅

Puhuin myös köyhyyden ruumiillisuudesta, kuten aioinkin. Useinhan puhutaan köyhyyden muista vaikutuksista, näköalattomuudesta ja sosiaalisesta eristäytymisestä. Kuitenkin kun kulkee rikkinäisillä kengillä, joissa jalat kastuvat eikä ole varaa normaaleina pidettyihin kaunistautumiskeinoihin, ei voi ostaa haluamaansa terveellistä ruokaa tai tarvitsemiaan lääkkeitä, köyhyydestä tulee myös vahva ruumiillinen kokemus, jota voi näin sosiologina luonnehtia pahimmillaan rakenteelliseksi väkivallaksi.

Päivään kuului myös luppoaikaa, jota käytin ansiokkaasti verkostoitumiseen ja hauskaan hölötykseen, mutta myös ihan asiallisiin suunnitelmiin siitä, miten jatkossa toimia köyhyysteeman eteen.

EAPN-Fin oli yksi seminaarin järjestäjistä. Kuvassa verkostosta sen puheenjohtaja Jiri Sironen ja koordinaattori Jouni Kylmälä. Kuva: Eeva-Maria Grekula

Fattigdom behöver inte finnas

Jag började forska i den finländska fattigdomen genom att läsa om pensionerade kvinnors erfarenheter. Många av dem var tvungna att banta ner till och med sådana grundbehov som mat och sjukkostnader. Samtidigt var nyheterna fulla med Sipilä-regeringens politik. Nästan alla sociala förmåner skars ner, egenrisken av läkemedel och FPA-körningar höjdes.

Som forskare har jag inte hittat någon ekonomisk eller moralisk motivering till att det skulle behöva finnas fattigdom i ett rikt land. Alternativ finns. Högern presenterar alternativen så att till exempel studerandenas behov ställs mot de gamlas, men på riktigt är frågan varför det skars en miljard euro från utbildningen medan man är beredd att satsa tio miljarder euro på jaktplansköp. Genom skattesmitning förlorar vi uppskattningsvis tio miljarder euro varje år. Vi beviljar miljöskadliga subventioner till stora företag som har det redan bra. Vi borde satsa på människorna och miljön.

Eeva-Maria Grekula, fattigdomsforskare, Vänsterförbundet, Nyland

(Publicerad i Västra Nyland 8.4.2019)


sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Suomen kaltaiseen rikkaaseen maahan ei kuulu köyhyys

Aloitin suomalaisen köyhyyden tutkimisen eläkeläisnaisten kokemuksista. Monet heistä joutuivat tinkimään jopa ruuan ja sairauskulujen kaltaisista perustarpeistaan. Samaan aikaan kun luin aineistoani, uutiset toitottivat Sipilän hallituksen politiikkaa. Lähes kaikista sosiaaliturvaetuuksista leikattiin, lääkkeiden ja Kela-kyytien omavastuita nostettiin ja niin edelleen. Ajattelin, että näiltä ihmisiltä ei saisi leikata enää euroakaan. Päinvastoin!

En tutkijana ole löytänyt mitään taloudellista tai moraalista perustelua, miksi vauraassa maassa pitäisi olla köyhyyttä. Vaihtoehtoja on. Oikeisto esittää ne niin, että tavalliset ihmiset asetetaan vastakkain. Esimerkiksi: Jos annamme opiskelijoille lisää, kuinka sitten huolehdimme vanhuksista?

Oikeasti meidän pitäisi puhua aivan erilaisista vaihtoehdoista. Miksi koulutuksesta leikattiin miljardi euroa, mutta hävittäjähankintoihin ollaan laittamassa 10 miljardia euroa, eikä se tunnu olevan niin miljardin tarkkaa touhua. Veronkierron takia menetämme arviolta 10 miljardia euroa vuodessa, mutta talousrikostutkijoita vähennettiin, vaikka heidän työnsä oli hyvin tuloksellista. Myönnämme ympäristölle haitallisia tukia suuryrityksille, jotka jo muutenkin pärjäävät. Miksi emme panostaisi ihmisistä ja ympäristöstä huolehtimiseen?

Eeva-Maria Grekula
Köyhyystutkija
Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas

(Kirjoitus on julkaistu Etelä-Uusimaassa 7.4.2019)

lauantai 9. maaliskuuta 2019

2010-luvulla köyhyyttä kokeneiden ajatukset ja ratkaisut esiin

Suomen historiassa köyhyyden vähentäminen on ollut harmillisen lyhytaikainen vaihe. Hyvinvointivaltio alkoi muodostua, kun julkinen valta otti 1960- ja 1970-luvuilla hoitaakseen monia siihen asti ihmisten yksityisen vastuun varassa olleita tehtäviä. Palkkatuloeroja supistettiin, työelämän ulkopuolella olevien asemaa kohennettiin tulonsiirroilla ja palveluihin panostettiin. Myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon kiinnitettiin huomiota ja kehitettiin koulutusjärjestelmää.

Tämä kehitys kääntyi 1990-luvun laman myötä. Politiikassa alettiin korostaa yhtäältä talouden ja työllisyyden kasvua ja toisaalta julkisten menojen kasvun hidastamista. Näin siitä huolimatta, että laaja julkinen sektori ja velkaantuminen eivät estäneet talouskasvua aiemminkaan. Itse asiassa 1980-luvulla työllisyys oli korkealla, vaikka elettiin suomalaisen sosiaaliturvan kulta-aikaa. Nyt onkin käynyt niin, että 1990-luvulta alkaen rikkaat ovat rikastuneet entisestään ja köyhät ovat köyhtyneet, etenkin lapsiperheissä. 2000-luvulla ollaan jo vakiintuneiden erojen aikakaudessa. Talouskasvu vahvistaa vain ennestään hyvin toimeentulevien asemaa, eivätkä köyhimmät pääse siitä osallisiksi. Köyhyyden periytyvyys on vahvistunut.

Perusturvan taso ei ole enää riittävä nykypäivän Suomessa; esimerkiksi yksinasuvalla työttömällä perusturva kattaa minimibudjetista eli arjessa välttämättömästi tarvittavista tavaroista ja palveluista vain reilu 70 prosenttia. Köyhyydessä eläviä lapsia arvioidaan olevan 110 000 ja määrä on kasvussa. Eräs THL:n tutkimustuloksista koskien aikuisväestön terveyttä, hyvinvointia ja elinoloja oli, että vuonna 2017 suomalaisista 19 prosenttia kertoi rahanpuutteen vuoksi joutuneensa tinkimään ruuasta, lääkkeistä tai lääkärikäynneistä. 

Liian usein käy niin sekä tutkimuksessa että päätöksenteossa, että ihmiset joutuvat ulos omasta asiastaan ja asiantuntijuus sijoitetaan jonnekin muualle kuin ihmisille itselleen. Hyvääkään tarkoittavat ratkaisuehdotukset eivät näin ollen välttämättä auta, kun ei tunneta ihmisten itsensä arkitodellisuutta ja niitä moninaisia asioita, jotka selviytymiseen vaikuttavat. Haluan tarjota nyt julkaistavan kyselyni avulla väylän, jossa nykyajan köyhyyttä kokeneiden ajatukset ja ratkaisuehdotukset pääsevät esille.

Kerään kyselyyni vastauksia 2010-luvulla köyhyyttä kokeneilta ihmisiltä. Sen lisäksi, että tulokset tuovat uutta tutkimustietoa akateemiseen maailmaan, kokoan ratkaisuehdotusten pohjalta raportin poliittisille päätöksentekijöille. Mitä enemmän vastauksia, sen vahvemman viestin saan vietyä eteenpäin.

Linkki kyselyyn


keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Miten minusta tuli eduskuntavaaliehdokas

Olen jo lapsena ollut pikku maailmanparantaja. Kirjoittelin vihkooni runoja ilmansaasteista sun muusta. Yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi olen kasvanut vähitellen erilaisten elämänkokemusten kautta. Toimittuani jo jonkin aikaa kansalaisaktivistina päätin lopulta liittyä Vasemmistoliittoon joskus sen jälkeen, kun Suomen ehkä röyhkein hallitus ikinä aloitti toimintansa 2015 ja ennen kuntavaaleja 2017. En kohteliaisuussyistä sano, kuka siinä hallituksessa oli pääministerinä.

Kuntavaaleissa elämäntilanteeni oli vielä sellainen, etten kampanjoinut oikeastaan ollenkaan ja olin vastikään muuttanut nykyisille asuinsijoilleni, joten ei ollut suurta verkostoakaan, josta ääniä kalastella. Olinkin yllättynyt ja kiitollinen, että jotkut huomasivat minua kuitenkin äänestää jo silloin. Kotikunnassani olemme yrittäneet ajaa esimerkiksi terveyskeskuskäyntien maksuttomuutta, joskin hyvät aikomukset ovat kaatuneet muiden vastustukseen. Luottamustehtäviä minulla on tätä nykyä muun muassa tarkastuslautakunnan jäsenenä ja Uudenmaan Vasemmistoliiton varapuheenjohtajana.

En suunnitellut olevani ehdolla näissä vaaleissa, vaan olin valmistautunut olemaan ihan toisen henkilön tukiryhmässä. Siksi torjuinkin ensimmäiset kyselyt, josko lähtisin ehdokkaaksi. Sattumien kautta kuitenkin asiat muuttuivat, ja pikkuhiljaa ehdokkuus alkoi tuntua sittenkin mahdolliselta, vaikka olen aika uusi politiikassa. Minulla on kuitenkin hyvä yhteiskunnallinen koulutus (valtiotieteiden maisteri) ja teen tällä hetkellä köyhyystutkimusta sosiologian tohtorikoulutettavana. Olen myös omakohtaisesti kokenut tämän päivän köyhyyttä ja sitä, miten palvelut toimivat (tai eivät toimi). Minulla on näin ollen monenlaista asiantuntijuutta, jota kansanedustajana voisin käyttää muidenkin hyödyksi. Lisäksi totuus on, että arkielämämme puitteista päätetään eduskunnassa. Miksi en pyrkisi sinne itse tekemään päätöksiä, vaan pelkästään yrittäisin aktivistina vaikuttaa päättäjiin?

Unelmani politiikassa liittyvät köyhyyden vähentämiseen ja ihmislähtöisiin palveluihin. Sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksuista ja omavastuista tulisi luopua. On täysin epäreilua ja vastoin perusoikeuksiamme, että ihmisillä ei ole varaa tarvitsemaansa hoitoon. Köyhyyden vähentämiseksi on toki muitakin keinoja, kuten riittävä perustulo, kohtuuhintainen asuminen jne. Myös hyvin toimivat palvelut, kuten te-palvelut ja koulutus, tukevat ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa ja näin osaltaan vähentävät ja ennaltaehkäisevät köyhyyttä. Näiden lisäksi tärkeä vaaliteema minulle on ilmastonmuutoksen hillitseminen.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin

Synnyin tässä sairaalassa
neljäkymmentä vuotta sitten.
Mennäänkö tästä osastolle kolme?
Jaloissa on vain vähän voimaa.
Käytäviä katkoo pariovet.

Koputan, avaan oven.
Huoneessa seitsemän
kaksi oudonnäköistä naista istuu
kumpikin oman sänkynsä laidalla.
Toinen heistä on äitini.

Istun tuolille äidin viereen.
Äiti sukeltaa syliini
kyynelehtii lohduttomasti kuin pieni lapsi.

Osastolla kolme huoneessa seitsemän
äitini pelkää jokaista päivää.

Kun kysyn, miksi ei ole vastannut
puheluihini, itku loppuu,
selkä suoristuu, ja puhumme
arkisia asioita. Minä lasten kuulumisia.
Äiti siitä, millaisena kuvittelee
elämänsä vielä jatkuvan.

Synnyin tässä sairaalassa.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin
minun elämäni jatkuu.
Kävelen ulos lumisateeseen
äiti sylissäni.

Voin tehdä mitä vain.
Osoittaa rakkautta joka päivä
           kun olen elossa.

Äiti siunataan samassa kirkossa jossa minut kastettiin,
mutta pappi on eri, äiti tuhkaa ja minä toivon,
että äidillä olisi ollut helpompi elämä.

Vastentahtoisesti
hautaan äidin
ruusujen alle.

Kuva: Eeva-Maria Grekula



perjantai 8. helmikuuta 2019

Äänestäjä, älä haksahda oikeiston vaaliretoriikkaan

Ilahduin kovasti kirjoituksesta, jossa eräs kokoomuslainen eduskuntavaaliehdokas totesi, että meillä ei ole varaa hyvinvointiyhteiskunnan rapauttamiseen ja puhuu panostamisesta osaamiseen ja koulutukseen. Joku voisi ihmetellä, onko hän täysin tietämätön puolueensa vastuulla olevista päätöksistä muun muassa tällä hallituskaudella.

Ei hän tietenkään ole näistä tietämätön. Hänen kirjoituksensa tarjoaa vaikka koulujen opetuskäyttöön loistavan esimerkin oikeiston tyypillisesti käyttämästä retoriikasta, joka luo vastakkainasetteluja tavallisten ihmisten välille ja hämärtää sitä, että olemme itse asiassa samassa veneessä. Tällä lailla oikeisto saa ihmiset äänestämään vaaleissa omia etujaan vastaan.

Eräs tapa vastakkainasettelujen luomiseen on jakaa ihmisiä hyvinvointipalvelujen ja etuuksien maksajiin ja saajiin. Kuitenkaan kukaan tässä yhteiskunnassa ei ole joko maksaja tai saaja. Jokainen meistä on kumpaakin. Esimerkiksi työttömyysetuus on veronalaista tuloa, josta tehdään 20 prosentin ennakonpidätys. Toisekseen elämään kuuluu erilaisia vaiheita, eikä parhainkaan työläinen voi tietää tulevastaan. Kuka tahansa meistä voi vaikka vammautua tai sairastua pitkäaikaisesti, ja hyvinvointivaltiota on rakennettu ottamaan ihmisistä koppia juuri tällaisissa yllättävissä, muuttuvissa elämäntilanteissa, jollainen työttömyyskin on.

Tutkimusten mukaan suomalaiset maksavat veroja mielellään ja hyvinvointivaltiomallin kannatus on korkeaa. Siksi onkin harmillista, että ihmiset ovat viime aikoina kerta toisensa jälkeen haksahtaneet äänestämään oikeistohallituksia täysin katteettomien lupausten perusteella. Sipilän johtama oikeistohallitus on murentanut kansalaisten hyvinvointia lukuisilla eri tavoilla. On jo suorastaan koomista, että jälleen vaalien alla oikeistopoliitikot ovat kuitenkin olevinaan huolissaan hyvinvointivaltiosta ja koulutuksesta, kun takana on juuri mittavat leikkaukset paitsi opiskelijoilta, koulutuksesta ja tieteestä, myös sosiaaliturvaetuuksista, jotka jo ennestään olivat riittämättömällä tasolla. Yhteisvastuu 2019 kerää varoja ja välineitä myös suomalaisille köyhille koululaisille, mikä on yllättänyt monet, mutta on vain yksi osoitus siitä, että valtio ei hoida tehtäväänsä palvella kansalaisia.

Koska hyvinvointiyhteiskuntamallin kannatus on meillä suurta, kukaan vähänkään ajatteleva poliitikko ei tietenkään voi kertoa aikovansa sitä romuttaa heti valtaan päästyään. Siksi tavallista oikeistolle on ollut verhota tämä aie julkisen talouden rahoitusvajeen korostamiseen milloin iäkkäitä, milloin työttömiä syyllistämällä. Tällä he pyrkivät oikeuttamaan heikennyksiä huonoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanteisiin samalla, kun toisella kädellä kuitenkin antavat veronkevennyksiä suurituloisille. Pyydänkin äänestäjiä olemaan tarkkana kevään eduskuntavaaleissa.


keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Rahan (tai rahattomuuden) ja yhteiskunnallisuuden puute kotimaisessa selfiekirjallisuudessa

Kuuntelin Yle Areenasta Aleksis ja Kivi -podcastin osat Suomalaisessa kirjallisuudessa raha on tabu ja Miksi kirjalliset selfiet ovat niin yleisiä? Nämä kiinnostivat siksi, että olen itse kirjoittanut köyhyyskokemuksiani hyödyntäen. Ylelle käsikirjoittamani radiofeature Runoja köyhyydestä on siinä mielessä omakohtaisinta julkaistua tekstiäni.

Aika paljon podcasteissa kritisoitiin julkaistua kirjallisuutta siitä, että se ei käsittele oikeita ongelmia ja yksilöllisyys on korostettua. Vasemmistolla ei kuulemma ole nykyään utopiaa, joten sitä ei kirjallisuudessa edes voi näkyä. Omiin kokemuksiin perustuvat selfiekirjat myyvät, sillä silloin saadaan lehtiin kiinnostavia kirjailijahaastatteluja. Kirjojen päähenkilöistä on tehty kirjoittajiensa kaunisteltuja kuvia.

Ehkä ikävimmän tunteen ohjelmissa aiheutti se, että luovasta kirjoittamisesta annettiin jollain tavalla hyvin tietoinen ja harkittu mielikuva, ikään kuin romaania tai runokirjaa kirjoitettaisiin kuin tieteellistä tutkielmaa. Tai jos nykykirjallisuus todellakin on siloitellun itsensä esilletuomista, se on ikävää.

Mutta mitä muuta kirjallisuus on kuin omakuvia? Olen tottunut ajattelemaan, että kirjoittaja näkyy aina tekstissä, vaikka ei kirjoittaisi ollenkaan suoraan itsestään. Jo pelkästään aihevalinta kertoo tekijästään jotain.

Ehkä olen jonkinlaisen "tosi taiteilija" -myytin uhri, sillä taiteelliseen työskentelyyn mielestäni aina kuuluu jonkinasteinen itsensä likoon laittaminen. On sääli, jos prosessi, jonka pitäisi olla luova, onkin erittäin harkitun sapluunan mukainen. Minulle kiehtovinta kirjoittamisessa on juuri alitajunnan mukaantulo ja flow, joka vie mennessään. Vaikka kirjoittaisin oma kokemus lähtökohtana, mukana on myös taiteilijan vapaus ja mielikuvituksen voima. Jos onnistun, saan aikaiseksi tuotoksen, joka tietyssä mielessä voisi olla totta. Jos teksti samaistetaan täysin minuun ja elämääni, voin olla viekkaalla tavalla onnellinen, että satu on mennyt täydestä. Joskus se on mennyt jopa niin täydestä, että jotkin läheiset ovat vakuutelleet minun kirjoittaneen totta, vaikka tekstissä esiintyvät ja tappamani henkilöt ovat edelleen elossa.

Vaikka kirjallisuuden yksilöllisyyttä korostavaan luonteeseen ollaan pettyneitä, en usko että yhteiskunnallisiin rakenteisiin ripustettu tarina lyö läpi, ellei kirjoittaja ole mies ja jonkin "kovan" alan asiantuntija. Kahden lapsen köyhä yksinhuoltajaäiti ei yksinkertaisesti voi olla kaivattu uusi Kalle Päätalo ja kertoa vasemmistolaisia utopioitaan menestyksekkäästi, ei edes yhteiskuntatieteilijän ja luovan kirjoittajan koulutuksella. Jo julkaisukynnys jää ylittymättä, sillä tekstin sävyt eivät avaudu keskiluokkaiselle kustannustoimittajalle, joka ei tunne nykyajan köyhän arkea. Ellei kirjoittajaksi satu hänen äijätuttavansa, joka kaljan äärellä voi ne selittää auki käsikirjoitusta kaupitellessaan. Siitä asiasta nimittäin olin ohjelmien kanssa samaa mieltä: kirjallisuuden tuottamisen rakenne synnyttää hieman yksipuolisesti tietynlaista kirjallisuutta.

Kuva: Eeva-Maria Grekula



keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Kansalaisaktivismia Brysselissä

Kansalaisaktivismi turhauttaa joskus. Vei huomattavan paljon aikaani matkustaa Euroopan Parlamenttiin puhumaan köyhyydestä ja verkosto, jonka tavoitteena on kohentaa köyhien asemaa, tiedotti puheestani vain sen surkeiluosan "sairastuin enkä saanut töitä".

Mietin, milloin köyhyyttä kokenutta aletaan kohdella ihmisenä, joka voi ymmärtää laajemmin oman tilanteensa taustoja - yhteiskunnallisia rakenteita ja poliittisten päätösten vaikutuksia? Jolla on sanottavaa myös siitä, kuinka asioita voisi muuttaa parempaan?

Voisiko köyhyyttä kokenut olla jotain muutakin kuin passiivinen toimenpiteiden ja asiantuntijuuden kohde, joka parhaimmillaan koristaa tilaisuutta/haastattelua annetussa muotissa ikään kuin kuultavana?

Kerroin mielestäni ihan hyvin pääkohtia siitä, kuinka omat kokemukseni linkittyvät tiettyihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja poliittisiin päätöksiin. Lisäksi annoin ratkaisuehdotuksia.

Kerroin muun muassa sairaskokemukseni kautta Suomen hyvin eriarvoisesta ja kalliista terveydenhuollosta (asiakasmaksut ja omavastuut ovat EU-maiden korkeimpia); työttömyysjaksoni kautta siitä, miten Sipilän hallituksen aktiivimalli vain vahvistaa kovia asenteita työttömiä kohtaan ja vaikeuttaa työtä vailla olevien tilannetta; sekä puhuin kaikkia koskevasta kalliista asumisesta, ruuasta ja muusta, mitä ihmisen perustarpeisiin jo pelkästään selviytymisen kannalta kuuluu. Puhuin liian matalasta sosiaaliturvan tasosta.

Hyvät puolet: Tilaisuus kiinnosti Euroopan Parlamentissa niin, että läheskään kaikki halukkaat eivät mahtuneet sille varattuun tilaan. Paikalla oli Euroopan Parlamentin jäseniä, jotka ovat köyhyystyöryhmän puheenjohtajistossa. Ja kuka tietää keitä muita paikalla oli, jotka eivät käyttäneet tilaisuudessa puheenvuoroja itse, vaan pelkästään kuuntelivat.

Tilaisuudessa piti puheen myös toinen suomalainen, EAPN-Finin puheenjohtaja Jiri Sironen. Hänen kanssaan keskustelimmekin, miten ei ole mitään keinoa mitata, minkä verran kansalaisvaikuttamisella on merkitystä. Voi vain tehdä parhaansa niillä mahdollisuuksilla joita tarjoutuu, ja toivoa sen vaikuttaneen edes pikkuisen johonkin tai johonkuhun.


Kuvassa Sian Jones (European Anti-Poverty Network), MEP Jean Lambert, MEP Silvia Costa ja Ruth Paserman (Euroopan Komissio).