lauantai 18. marraskuuta 2017

Valinnanvapautena mainostettu terveyspalvelujen yksityistäminen lisäisi eriarvoisuutta

Miikka Soivio (EU 9.11.) puolustaa Kokoomuksen sote-uudistuksessa ajamaa valinnanvapautta. Hänen mielestään sote-uudistusta ei voi enää lykätä haasteistaan huolimatta. Tietenkään lykkääminen ei kokoomuslaisille sovi. He tietävät nyt olevan ainutlaatuinen hetki saada läpi valinnanvapautena mainostettu valtava yksityistämishanke, jota on syystäkin kritisoitu paljon. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön asiantuntijaryhmän jäseninä toimineet professorit ovat varoitelleet Kokoomuksen ehdottaman uudistuksen vievän sote-palvelumme kaaokseen (Yle 27.2.). Valinnanvapaudesta koituvat vaarat on arvioitu hyötyjä selvästi suuremmiksi.

Olen samaa mieltä, että sote-uudistus tarvitaan. On toimiva ratkaisu, että valtio ja maakunnat ottavat kunnilta vastuun sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoittamisesta, ja maakunnille siirtyy vastuu palvelujen järjestämisen kokonaisuudesta. Kun palvelut ovat yhden organisaation alaisuudessa, hoitoketjusta vastuussa olevien ammattilaisten yhteistyö toimii parhaiten. Maakunnat muodostavat myös riittävän laajan väestöpohjan palveluiden tuottamiselle – ainakin Uudellamaalla. Näin voidaan paremmin turvata kansalaisten perusoikeuksien mukainen hyvä hoito, eikä ihmisiä juoksuteta toimipisteestä ja jonosta toiseen.

Muut hallituspuolueet ovat alistuneet Kokoomuksen vaatimukseen valinnanvapaudesta, jotta myös maakunta- ja rahoitusuudistus edistyisivät. Lakiesitys valinnanvapaudesta on kyhätty kiireellä yksityissektorin lobbauksen alla ja se on avaamassa miljardien markkinoita terveysalan suuryrityksille. Esitys on törmäillyt perustuslakiin ja joistain parannuksista huolimatta valinnanvapaus edelleen heikentäisi kansalaisten tasa-arvoisuutta sekä palvelujen saatavuutta ja laatua. Valinnanvapaus merkitsee kansalaisen kannalta lisää kustannuksia, pirstaloituneempia hoitoketjuja ja sitä, että entistä suurempi osa yhteisistä verovaroista valuu monikansallisten yhtiöiden osinkoihin ja veroparatiiseihin. Kustannustehokkuutta ei synny kilpailun kautta, sillä pieneen valtioon mahtuu vain vähän palveluiden tarjoajia. Harvat jäljelle jäävät voivat sanella hintansa, kun yhteiskunnallinen riippuvuus on päässyt syntymään. Suuret terveysalan toimijat ovat jo aloittaneet pienten kilpailijoiden ostamisen.

Soivio väittää, että kokemukset valinnanvapaudesta ovat olleet Ruotsissa ja Iso-Britanniassa myönteisiä. Todellisuudessa samansuuntainen uudistus Iso-Britanniassa on romahduttanut miljoonien asiakkaiden hoitoturvallisuuden. Britannian Punainen Risti on vedonnut maan hallitukseen, että tämä lisäisi julkisen terveydenhuollon rahoitusta, kun esimerkiksi vuodepaikkaa odottavia potilaita on kuollut sairaalakäytäville. On jopa käytetty ilmausta humanitaarinen kriisi, joka on aiheutunut hallituksen harjoittamasta leikkauspolitiikasta ja terveyspalvelujen yksityistämisestä – toimista, jotka nyt täällä Suomessakin kuulostavat pelottavan tutuilta. Tällaista vastuuttomuutta ei saa sallia Suomessa.

Ruotsissakaan ei olla tyytyväisiä valinnanvapauteen. Veroparatiisifirmat ja suuret pääomasijoittajat tekevät jättiläismäisiä voittoja kansalaisten hyvinvointipalveluiden ja henkilökunnan kustannuksella. Mielipidetutkimus ruotsalaisten suhtautumisesta yksityistämiseen paljastaakin, että he ovat kyllästyneitä yhteisten varojen väärinkäyttöön. Ruotsin hallitus on ryhtynyt korjaamaan valinnanvapausmallin aiheuttamia yhteiskunnallisia ongelmia. Arkipäiväisistä ongelmista ollaan saatu lukea täällä Suomessakin. On muun muassa tultu Ruotsista Suomeen synnyttämään, kun yksityinen sairaala on yhtäkkiä lopettanut toiminnan. Avoterveydenhuollon markkinamalli ei ole Ruotsissa pienentänyt eroja rikkaiden ja pienituloisempien alueiden tai kotitalouksien välillä. Erot olisivat itse asiassa kasvaneet, ellei terveydenhuollon rahoitusta olisi lisätty.

Todennäköisesti rikkaat pystyvät turvaamaan itselleen tarvitsemansa terveydenhuollon kaikissa mahdollisissa järjestelmissä, mutta yhteiskunnan moraali ja oikeudenmukaisuus punnitaankin siinä, kuinka se toimii heikoimpien, köyhimpien ja sairaimpien näkökulmasta. Vetoankin, että jokainen suomalainen tekee kaikkensa sen eteen, että sote-uudistukseemme ei kuuluisi Kokoomuksen valinnanvapautena mainostamaa terveyspalvelujen yksityistämistä.



Kirjoitus on Etelä-Uusimaassa julkaistu vastine yleisönosastokirjoitukseen.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Valkokaulusrikollisuus ja veronkierto

Harmaa talous on talousrikollisuutta, jossa laistetaan sinänsä laillisesta toiminnasta syntyvistä lakisääteisistä velvoitteista, kuten eläkemaksuista tai veroista. Talousrikollisuuteen eli valkokaulusrikollisuuteen kuuluu erilaisia rikoksia, jotka ovat näennäisesti väkivallattomia, ja joita tehdään taloudellisten etujen, rahan tai vallan saavuttamiseksi. Talousrikosten mittakaava on kasvanut; monesti aika suuretkin rahalliset voitot ovat mahdollisia, tai hyöty voi tulla kustannusten pienenemisen kautta. Vastaavasti kiinnijäämisriski on pieni.

Talousrikoksiin syyllistyneet ovat usein arvostettuja, keskimääräistä rikoksentekijää vanhempia, koulutetumpia ja hyvin korkeissakin yhteiskunnallisissa asemissa olevia henkilöitä, jolloin he eivät helposti synnytä mielikuvaa rikoksentekijästä. Talousrikollinen, esimerkiksi veronkiertäjä, saattaa aivan hyvin pitää itseään kunniallisena kansalaisena, vaikka rikkookin lakia tai vähintään lain henkeä. Tätä tuntemusta edesauttaa se, että siinä missä yksilörikollisuudessa on tavallisesti välitön kosketus rikoksentekijän ja uhrin välillä, valkokaulusrikollisuudessa sitä ei yleensä ole. Rikoksen uhrina nähdään monessa tapauksessa ennemmin yhteiskunta tai toiset yritykset, harvemmin yksilöt. Yhteiskuntavaikutuksien vuoksi tulee kuitenkin myös yksilöt sisällyttää uhreihin.

Mitä voimakkaammassa (kunnioitukseltaan, varallisuudeltaan jne.) organisaatiossa valkokaulusrikollinen toimii, sitä todennäköisemmin hän voi vaikuttaa valtion toimintaan ja tätä kautta rikosten määrittelyyn. Myös valtion suhde erilaisiin rikoksiin on erilaista; valtiovalta on kiinteästi mukana taloudellisessa toiminnassa sen sijaan, että valvoisi sitä puolueettomana.

Tavallisen kansalaisen voi olla vaikea kriittisesti arvioida kuinka moraalisesti maan ylin johto tai eliitti mahtaa toimia; oliko joku päätös tosiaan ainut vaihtoehto vai olisiko jotain muutakin voitu yrittää? Valkokaulusrikollisten keskuudessa kyseenalaisten tai suorastaan rikollisten tapojen omaksuminen kenties jopa lujittaa keskinäistä solidaarisuutta ja kasvattaa me-henkeä. Samaa tarkoitusta saattaa palvella esimerkiksi muiden yhteiskuntaan kuuluvien vähättely ja syyllistäminen.

Tärkeäksi näkökohdaksi nousee, kuka tai ketkä määrittelevät jonkin teon tai toiminnan rikolliseksi, ja millä perusteilla. On ollut tavallista, että valkokaulusrikoksiin syyllistynyt eliitti arvioi toimintaansa haitattomaksi vedoten lain kirjaimeen tai itselleen edullisiin tulkintoihin. Veroparatiisikohuun liittyen on vedottu siihen, että asiat on hoidettu tismalleen lain mukaan. Tämä herättää kysymyksiä siitä, onko todellakin kaikki sallittua, mitä ei erikseen ole huomattu laissa kieltää? Verovälttelystä aiheutuva haitta muille yhteiskunnan jäsenille on kuitenkin kiistaton. Veronkiertoa ja muuta tuhoavaa taloudenhoitoa ei tule siis arvioida pelkästään laittomuuden kriteerillä. Valkokaulusrikollisuuden määritelmään voidaan sisällyttää myös paheksuttava ja epämoraalinen toiminta.

Erkki Pulliainen kirjoittaa harmaasta taloudesta tarkoittaen veronkiertoa, ja mustasta taloudesta tarkoittaen päivänselvää ja törkeää talousrikollisuutta. Hän huomauttaa, että Euroopan Unionin toimintaympäristö imee harmaata taloutta kuin sieni. Pääomien, tavaroiden ja ihmisten vapaa liikkuvuus tarvitsee liikkumattoman rakenteen, infran. Sitä rakentaa ja ylläpitää lähinnä julkinen talous verovaroin, mutta jotkut verosuunnittelevat itsensä vapaiksi näistä velvollisuuksista.

Verosuunnittelutarkoitukseen on yrityksiä ja yhteisöjä, joiden piirissä harmaa talous liukuu helposti mustan puolelle. Tämä ei toki rajoitu vain Euroopan Unioniin, vaan verkottuu muuhunkin maailmaan, niin sanottuihin heikkoihin valtioihin ja veroparatiiseina tunnettuihin saarivaltioihin. Suomalaisministerien viimeaikaisen yhtiöittämisvimman valossa on mielenkiintoista todeta, että heikoissa valtioissa ei ole länsimaalaistyylisiä valtiorakenteita, joten yksityisten toimijoiden on helpompi ohjata näiden valtioiden arvokkaita luonnonvaroja markkinoille, yhteistyökumppaneinaan harmaan ja mustan talouden toimijoita.

Myös Euroopan sisällä on pitkään jatkunutta veronkiertoa, jossa on kyse varsin merkittävistä rahasummista. Poliitikkojen hitaus puuttua veronmaksuvelvoitteista pakoilemiseen saattaa johtua siitä, että vaalikampanjoissa pärjäävät he, joilla on varaa tuoda itseään esille. Tarjolle voi ilmaantua rahoitusta harmaasta tai jopa mustasta taustasta. Tällaisen rahan hyväksynyt voi olla rajoitettu toimimaan yhteiskunnan edun mukaisesti, sillä on syntynyt sidoksia jonnekin ihan muualle.

Suomi menettää harmaan talouden takia vuosittain miljardeja euroja. Tämä ei johdu niinkään kampaajien tai sähköasentajien satunnaisista pimeistä töistä, vaan menetyksen takana täytyy olla huomattavan varakkaita yksityisiä henkilöitä, yrityksiä tai yhteisöjä. Näiden rahojen luulisi kelpaavan sen sijaan, että painostetaan pienituloiset kansalaiset välttämättömäksi väitettyihin leikkauksiin ja säästötoimenpiteisiin. Keinoja harmaan talouden kitkemiseksi on esitetty ja talousrikostutkijoiden palkkaamiseen käytetyt rahat ovat maksaneet itsensä takaisin moninkertaisesti.

Miksi maamme hallitus ei halua panostaa harmaan talouden kitkemiseen siellä, missä suurimmat rahat liikkuvat? Tämä kysymys on varmasti kiusallinen, jos yrittää ajaa läpi veronkiertoa helpottavaa lakia tai on itse verosuunnitellut omaisuuttaan ulkomaille.

Anne Alvesalo kertoo, että kansainvälisellä tasolla 1980-luvulta lähtien on kehittyneissä talousmaissa vähennetty talousrikostutkintaa ja kohdennettu rikosoikeudellista kontrollia mieluummin tavanomaiseen rikollisuuteen, yhteiskunnan heikoimpiin yksilöihin. Suomessa talousrikostutkimiseen panostettiin 1990-luvulla laman jälkimainingeissa, koska vielä silloin hyvinvointiyhteiskuntamallilla ja tasa-arvopyrkimyksillä oli laaja kannatus. Kiinnostus talousrikosten torjuntaan hiipui kuitenkin jo vuosituhannen vaihteessa ja nyttemmin Sipilän hallituksen myötä se on tyrehtynyt edelleen. Huoli talousrikollisuudesta on siis jäänyt paljolti vain puheen tasolle ilman suurempaa poliittista tahtoa todella puuttua siihen, vaikka talous- ja yhteisörikollisuus aiheuttaa paljon enemmän vahinkoa kuin ”perinteinen” rikollisuus. Talousrikollisuuden kitkemisen sijaan hallitus on ollut kiinnostunut sen helpottamisesta, esimerkiksi hallintarekisterilailla.

Lisäksi talousrikollisuuden käsitettä on uudelleenmääritelty, jotta talouselämään liittyvä kontrolli vähenisi. Verosuunnittelu on Erkki Pulliaisen mukaan termi, joka ilmaantui veronkierron rinnalle ikään kuin vain törkeä talousrikollisuus, veronkierto, olisi paheksuttavaa. Alvesalo huomauttaa, että talousrikoksiin on alettu sisällyttää muun muassa huumerikokset ja niin sanotut sosiaaliturvan väärinkäytökset. Näin voidaan suunnata talouselämän laittomuuksien tutkimiseen koulutettujen henkilöiden työpanosta johonkin ihan muuhun kuin alkuperäiseen tarkoitukseensa. On sitä paitsi todennäköisempää, että seuraamuksia koituu pienyrittäjille kuin pääurakoitsijoille, kun voittojen maksimoimiseksi yritykset yrittävät ulkoistaa lähes kaiken.

Alvesalo toteaa: ”Talousrikostorjunnassa tulisi huomioida myös hyvinvointivaltion purkamiseen liittyvät lieveilmiöt. Esimerkiksi julkisten palvelujen yksityistämisellä, ulkoistamisella ja kilpailuttamisella luodaan helposti toimintaympäristö, joka edistää epäeettisiä tai rikollisia käytäntöjä. Kun yksityisyrittäjille avataan markkinat alalla, joka on perinteisesti ollut julkisen sektorin rahoittama ja hallinnoima, luodaan heille samalla tilaisuus ja jopa välttämättömyys toimia rikollisesti.”

Se, että monikansallisia yhtiöitä päästetään kilpailemaan julkisilla palveluillamme, on hyvin ongelmallista. Kun suuryrityksen johto on saatettu hajauttaa eri maihin ja käsky- ja vastuusuhteet voivat olla erittäin epäselviä, yritys ei ole niin helposti hallittavissa. Tämä osaltaan luo otollista maaperää aggressiivisen verosuunnittelun kaltaisille rikollisille toimille.

On väitetty, että Euroopassa tuottavuus kasvaa hitaammin kuin Yhdysvalloissa, koska siellä talouselämän sääntelyä on purettu rajusti, meillä ei. Muistutettakoon, että talouselämän sääntelyn tärkeimpiä tarkoituksia on se, että ulkopuolinen taho valvoo markkinoita, pääomia ja tuotantoprosesseja. Tämä tapahtuu, jotta talouselämän huolimaton tai jopa tahallinen toiminta ei haittaisi esimerkiksi kuluttajia, työntekijöitä, pääomia tai markkinoita itseään. Etenkin Yhdysvalloissa taloudellisesta menestyksestä on tullut hallitseva päämäärä, mutta miksi me emme voisi arvostaa taloudellisten päämäärien ohella muutakin? Esimerkiksi sitä, että jokaisen yhteiskunnan jäsenen hyvinvoinnista ja luonnosta huolehtiminen ovat kunnia-asioita.

Globalisaatio näyttää ajavan kansallisvaltioiden ohi; kilpaillaan pääomasta sillä, kuka tarjoaa halvimmat työvoimakustannukset, heikoimman talousrikosten sääntelyn tai vaikkapa parhaat tuet yrityksille. Tätä kuvaillaan vääjäämättömänä kehityskulkuna, jolloin siitä tulee itseään toteuttava ennuste. Alvesalo ehdottaa, että tehokas talousrikoskontrolli olisikin osa maamme talouden kilpailukykyä ja osoittaisi sen, että valtiota ja markkinoita ei tarvitse asettaa toistensa vastakohdiksi.

Hallitus voi lakien ja muiden toimenpiteiden avulla alistaa yhteisen hyvän yksityisen hyvän alaiseksi; se saa ohjattua meidät uskomaan, että harvan etu on monen etu. Oikeasti yhtiöittäminen, yksityistäminen ja leikkauspolitiikka palvelevat vain pientä joukkoa. Meillä tulisi olla hallitus, joka palvelee myös tavallisia ihmisiä.

Aromaa, Kauko & Laitinen, Ahti: Rikollisuus ja kriminologia.

Pulliainen, Erkki: Parlamentit harmaan ja mustan talouden kurimuksessa, sekä
Alvesalo, Anne: Talousrikostorjunnan haasteet teoksessa Anne Alvesalo, Sari Heiskanen, Janne Laukkanen & Erja Virta (toim.): Huojuva talous.


Talousrikostutkijoiden toiminta tuottaa rahaa, mutta silti niiden
määrää on haluttu vähentää. Ovatko he liian hyviä?

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kuusi tuntia bussissa perjantaina 27.10.2017

Istun bussiin
hei minä olen kuljettajanne Juho
   vien teidät Savosta Helsinkiin
luen Antti Nylénin uusia esseitä
kuuntelen Bowiea tyttären korvanapeilla
   pitäisi olla taustamelun sulkevat
menetän Bowiesta liikaa

Uusi Tuntematon on turha kuvaelma
Helsingin Sanomat kirjoitti
ja mietin kliseisesti onko myös elämäni
   turha tapahtumien vyörytys
vaikka toivonkin ensi vuodesta
hitaan pohdiskelevaa ja vähemmän
   mahtipontista
ja kaipaan sitä lapsellista iloa
kun keksii jotain nokkelaa kirjoitettavaa

Tuntematon kaikuu pahalta
   tuntematon numero
se on nainen jolla on sama miesystävä kuin sinulla
puhelu tuntemattomasta numerosta riipaisi
jossain etuviistossa kanssamatkustajan sanomalehdessä
   on tapahtunut onnettomuus

Mitä kunniakasta on kuolla sodassa
tasoristeysonnettomuudessa
joka puomilla olisi voitu estää
ja niiden nuorten miesten nimet
julkaisi Puolustusvoimat
sitten Yle, MV-lehti ja Kymen Sanomat
    se oli ensilumen päivä
torstai toivon päivä ja nyt on perjantai
Tuntematon sotilas saa ensi-iltansa

Turha kuvaelma oli siinä tasoristeyksessä
Karjaan ja Hangon välillä Raaseporissa
   turha sommitelma
maastoajoneuvo, lavalla istuvat
varusmiehet, matkustaja kiskobussissa,
vihreävalkoinen juna lumisessa havumetsässä
   jossain takaviistossa

Yhtäkkiä minusta tuntuu pahalta kirjoittaa tästä
kunpa olisi tullut toinen aihe
kunpa en olisi nähnyt tuntemattoman sanomalehdessä
otsikkoa tuntemattomasta numerosta
juuri kun ajattelin Tuntematonta sotilasta
   joka kai nyt on jo tunnettu
yksi kirja ja kolme elokuvaa myöhemmin

Savossa ei ollut lunta
olisipa karkkia olen vankistunut
lienee parempi että on mistä ottaa kun ottamaan aletaan
   vaikka voi lähteä äkillisestikin
niin kuin ne varusmiehet joiden nimi tiedetään

Miksi Bowie on ollut minulle pyhä
   vain erikoistilanteisiin
jolloin käy niin etten kuuntele sitä juuri koskaan
minun pitää kuunnella enemmän Bowiea
en pidä tuntemattomista asioista
enkä siitä että teen samoja rinnastuksia kuin
Ulla Appelsin

Mutta minkäs minä sille voin
   olen aikuinen
aikuisuus on kliseisiä ajatuksia
   väärää sopeutumista
pitää unohtaa kaikki millään tavalla merkityksellinen
   maailmantuska
että voi milloin tahansa kuolla
sillä lailla jaksaa hakea töitä ja apurahoja
saavumme Kamppiin

Kuva aiemmalta bussimatkalta Oulusta mummulaan helmikuussa 2015.