perjantai 9. kesäkuuta 2017

Terveisiä lastensuojeluseminaarista

Olin eilen Helsingissä lastensuojeluseminaarissa, jonka järjesti Suomen sosiaalioikeudellinen seura ry (SSOS). Seminaarissa käytiin tiiviissä tahdissa läpi muun muassa lastensuojelulakia, YK:n lapsen oikeuksien sopimusta sekä lastensuojelun arkea ja haasteita.

Heti kärkeen todettakoon, että eilisen seminaarin jälkeen olen yhä vakuuttuneempi kahdesta asiasta. Ensinnäkin lastensuojelua pitäisi tutkia vielä paljon lisää ja kehitettävää on paljon. Toiseksi, olen huolissani lastensuojeluasiakkaiden oikeuksien toteutumisesta ja oikeusturvasta. Tämän huoleni kanssa en ollut seminaarissa yksin. Lakiasiainjohtaja Karri Välimäki Helsingin sosiaalivirastosta muistutti painokkaasti, kuinka lastensuojelussa puututaan voimakkaasti ihmiselämän kaikkein herkimpään osaan, perhe-elämään, ja liikutaan niin ihmisten perusoikeuksien kuin monien vapauksienkin alueella. VTT Elina Pekkarinen uskalsi kysyä, onko lastensuojelussa jotakin, joka myös aiheuttaa säröjä hyvinvointiin sen sijaan tai lisäksi, että autetaan.

Yleisesti todettiin ainakin se, että laitoksiin sijoitetuilla nuorilla ei ole käytettävissä kunnollisia valitusmenettelyjä. Valitusprosessi on hidas ja tehoton. Valitusmenettelyilläkään ei ole paljon väliä, jos lapsella tai nuorella ei ole edes tietoa omista oikeuksistaan tai tietoa, kuinka puolustaa itseään, kun oikeuksia rikotaan. Itse tohdin väittää, että viranomaiset saattavat kokea oikeutensa tuntevat ja itseään puolustavat asiakkaat hankalina, jolloin ei ehkä mielellään jaetakaan oikeusturvaan liittyvää tietoa. Valitusmenettelyn hitaudesta ja tehottomuudesta johtuen siihen ei varmaan myöskään lähdetä läheskään niin usein kuin olisi aiheellista, varsinkin kun valitus koskee monessa tapauksessa viranomaisia ja tahoja, joiden armoilla lastensuojeluasiakkaat joutuvat kenties olemaan jatkossakin. Itse tiedän yhden valitusreitin lapsille ja nuorille, ja se on eduskunnan oikeusasiamies. Sivustolla on myös tietoa lapsen oikeuksista.

Viranomaisilla on todella paljon valtaa asiakkaidensa elämään, mikä tulisi pitää kirkkaana mielessä myös lastensuojelun dokumentoinnissa. Siitähän tulee kirjallista todistusaineistoa päätöksenteon tueksi. Dokumentointia pyritään parantamaan esimerkiksi niin, että asioita kirjoitetaan muistiin jo yhteisen palaverin aikana, jolloin asiakkaalla on mahdollisuus samantien tarkistaa teksti ja vaikuttaa sen syntymiseen. Ajatuksena tämä on varmasti oikeansuuntainen, mutta mietin sen käytännön toimivuutta. Kaiken kaikkiaan olisin ollut kiinnostunut kuulemaan dokumentoinnista enemmänkin, mutta kuten sanottu, seminaarin ohjelma jo näinkin oli hyvin tiivis. Tyydynpä tässä sitten vain muistuttamaan, että asiakkaalla on oikeus pyytää luettavakseen häntä koskevat dokumentit.

Johtuneeko siitä, että seminaariin taisi osallistua enimmäkseen sosiaalityöntekijöitä, kun tilaisuudessa nousi esille myös puutteita siinä tuessa, jota he työssään saavat. Kaikki kunnat eivät kouluta sosiaalityöntekijöitään. Lisäksi vain osassa kuntia ja kuntayhtymiä on lastensuojeluun erikoistunut lakimies. Tämä tietenkin asettaa eriarvoiseen asemaan myös eri kuntien lastensuojeluasiakkaita. Toisaalta pidän suurena puutteena sitäkin, että oikeusapua ei paremmin tarjota asiakkaille.

Seminaarin lopun keskustelussa oltiin vielä erityisen huolissaan psyykkisesti sairastuneista nuorista. Psykiatrisessa hoidossa on siirretty painopistettä osastohoidosta avohoitoon, jolloin osastojaksot jäävät hyvin lyhyiksi vastaten vain ihan akuuteimpaan tarpeeseen. Jälkihoito saattaa jäädä kokonaan puuttumaan. Tästä on syntynyt tarve sijaishuoltopaikoille, joissa on psykiatrista osaamista, mutta tällaisia paikkoja on valitettavan vähän. Tosin tilaisuudessa esitettiin sellainenkin näkemys, että psyykkisesti sairaan nuoren paikka ei ole lastensuojelun sijaishuollossa, vaan terveydenhuollon pitäisi vastata sen alueen tarpeeseen. Tässä olisin samaa mieltä.

Nyt kun on kyse minulle tärkeästä aiheesta eli lastensuojelusta, mieleeni tulee koko ajan lisää asioita, joista voisin kirjoittaa muun kuin eilisen seminaarin tiimoilta. Nostan kuitenkin esille enää yhden seikan, joka tuli hiljattain sattumalta puheeksi erään Opetushallituksen virkamiehen kanssa. Hänen mukaansa viime aikoina on ilmennyt usein puutteita siinä, kuinka opetusta järjestetään sijaishuollossa niiden oppilaiden kohdalla, jotka eivät käy tavalliseen tapaan koulussa vaan jäävät kotiopetukseen. Joidenkin laitosten yhteydessä onkin virallisesti mahdollisuus koulunkäyntiin, mutta joissain paikoissa lapsi tai nuori on jäänyt koulusta pois niin sanottuun kotiopetukseen aivan liian vähäisellä tuella ilman mitään kunnollista suunnitelmaa siitä, kuinka opetus hoidetaan. Tässäkin on kyse lapsen oikeudesta, ja oikeudesta perusopetukseen vastaavat huostaanotetun lapsen sosiaalityöntekijä, sijaishuoltopaikka ja koulu.

Yhteenvetona sanoisin, että minusta olisi paikallaan järjestää lastensuojelun lapsille, nuorille ja heidän vanhemmilleen parempaa ohjausta ja tukea. Rinnalla kulkevan tahon pitäisi olla joku muu kuin esimerkiksi sosiaalityöntekijä, joka on osallinen heidän asioidensa hoitamiseen. Uskoisin  tämän ehkäisevän oikeuksien rikkomisia ja epäreiluja menettelyjä, kun olisi automaattisesti joku valvomassa näiden ihmisten etua tilanteessa, joka usein on kriisi. Monesti kai lastensuojeluasiakkaaksi päädytään silloin, kun voimavarat tai toimintakyky ovat muutenkin jo syystä tai toisesta heikentyneet, joten on melko absurdia olettaa, että tällöin ihminen jaksaa tutustua vaikkapa lakipykäliin. Kun varmistettaisiin tarvittava apu, se paitsi tekisi ikävästä kokemuksesta hieman inhimillisemmän ja vähemmän vaurioittavan, se myös parantaisi tosiasiallisia edellytyksiä hoitaa asioita kuntoon niin, että vaikkapa huostaanoton purkaminen mahdollistuisi tai vanhempi jaksaisi pysyä lapsensa elämässä mukana mahdollisimman hyvin huostaanotosta huolimatta.