sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Soittolistalla virolaista runoutta

Olen viime aikoina lueskellut virolaista nykyrunoutta. Innostus lähti vironvenäläisen Igor Kotjuhin valikoimasta Yritys kumppanuudeksi, jonka on kustantanut Savukeidas vuonna 2010. Parhaimmillaan lukuelämys inspiroi omaa kirjoittamista, ja Kotjuhin ansiosta olen kirjoittanut ainakin runon nimeltä - yllätys yllätys - Yritys kumppanuudeksi.

Tässä pääasiassa esittelen hellästi ja arvioin höllästi viimeksi lukemaani virolaisen kirjoittajan runoteosta, joka sattuu olemaan Wimbergin Soittolista. Sen on kustantanut Palladium Kirjat vuonna 2011. Toisin sanoen kyseessä ei nytkään ole ihan uusin uutuus, mikä kuvaa minua lukijana osuvasti; en siinäkään asiassa kulje aivan ajan hermolla.


Wimberg, oikealta nimeltään Jaak Urmet, on syntynyt vuonna 1979 eli on suunnilleen ikäiseni. Kirjan takakansitekstin mukaan hän on opiskellut yliopistossa viroa ja valmistunut kirjallisuustieteen maisteriksi. Hän on työskennellyt toimittajana ja vapaana kirjailijana. Wimbergin tuotanto ei todellakaan rajoitu runoihin, vaan hän on kirjoittanut ainakin näytelmiä, elokuva- ja televisiokäsikirjoituksia, esseitä, romaaneja ja lastenkirjoja.

Soittolistan runot on valinnut ja suomentanut Mika Keränen, joka asuu Tartossa ja on kirjoittanut lastenkirjoja sekä suomeksi että viroksi. Wimbergin lyriikkaa on suomennettu aiemminkin. Sitä löytyy esimerkiksi virolaisen nykyrunouden kokoelmasta Ajattelen koko ajan rahaa, jonka on kustantanut Johnny Kniga vuonna 2006. Teoksessa on runoja 18 kirjoittajalta, yhtenä helmenä Jürgen Rooste - -

- - joka julkeaa myös täräyttää, että "toisaalta / mihin me tarvitaan viron valtiota". Tämän perusteella saa jo hyvän käsityksen siitä, miksi pidän virolaisesta nykyrunoudesta. Se tuntuu olevan suomalaista runoutta yhteiskunnallisempaa ja kriittisempää, vaikka onhan meilläkin onneksi omat Susinukke Kosolamme.

Ajattelen koko ajan rahaa -kokoelma voi toimia hyvänä johdatuksena virolaiseen nykyrunouteen, jos se sinulle on ennestään täysin tuntematonta. Mutta tämän vinkin jälkeen takaisin Wimbergin Soittolistaan. Takakansitekstin mukaan myös Wimbergin runous on kärkkäästi kantaaottavaa ja suorasukaista, mikä on totta, mutta adjektiiveihin olisi pitänyt ehdottomasti lisätä "huumorintajuista". Wimberg hymyilee niin itselleen kuin runouden sovinnaisuuksillekin.

Soittolista on jaettu kuuteen osaan. Ensimmäisessä Wimberg tarjoaa hellyttäviä ja hauskoja tarinoita tai tuokiokuvia runon minän lapsuudesta Viron maaseudulla. Nämä ovat lyhyitä ja tiiviitä, hyvä jos kymmenen virkkeen pituisia kertomuksia Maailman mahtavimmasta mansikasta tai Aarteenetsijästä.

Toisessa osassa ollaan yhä samassa paikassa, mutta lähempänä nykyaikaa, kun runojen kertoja on jo aikuinen. Hän tuo itsensä vaivihkaa mukaan myös kirjoittajana. Osan viimeinen runo leikkaa hienolla tavalla maaseudulta kaupunkiin.

Kolmannessa osassa Wimberg alkaakin sitten toden teolla ravistella runouden sovinnaista maailmaa esimerkiksi runoillaan Panisin! ja Fiilistelyä. Melkein siinä jo omakin sisäinen tätini heräsi ja aloin kohotella kulmakarvoja miettien, onko tämä nyt ihan sopivaa. Sitten seuraavan osan aluksi Wimberg yhtäkkiä tarttuukin juuri tähän tunteeseeni ja meistä tulee taas kavereita. Samassa osassa hän muun muassa esittää haikuja kaljan juomisesta ja kiroilee, ja tekee siinä taas ikään kuin sivumennen suurta runoutta rassaavan huomion.

Kirjan viides osa ei tunnu yhtä yhtenäiseltä kuin muut, mutta toimii kuitenkin suhteessa kirjan muihin osiin. Osa alkaa lapsuusmuisteloilla ja siirtyy siitä esimerkiksi "sikermäksi laaturunoutta", jossa puntaroidaan yhtä sun toista kirjoittamisesta naisten seksikkyyteen. Viimeinen runo, joka on kirjoitettu Porissa, enteilee jo viimeisen osan aihepiiriä.

Kuudennessa osassa käsitellään Viron ja Suomen läheistä suhdetta. Tuntuupa kuitenkin, että virolainen tuntee Suomesta paljon enemmän kuin suomalainen Virosta, tai edes omasta maastaan ja sen suuruuksista. Mutta eihän Wimbergille voi tästä piruilusta suuttua. Tekee vain mieli kertoa, että olen kyllä jonkin verran kuunnellut virolaista musiikkia. Esimerkiksi Suur Papa räppää kappaleen, joka on nimetty virolaispoliitikko Siim Kallaksen mukaan. Useammin minulla tosin soi vaikkapa Genkan ja Paul Ojan Kõik tai Reketin Köievedu. Jüri Pootsmannin Nii Või Naa on yksi suosikeistani. Deezerissäni on jopa eestiläisen muusikan soittolista.

En tietenkään ymmärrä sanoituksia. Minulle sanottiin, että Azman kappaleen nimi "Ära ole kurb" tarkoittaa, että älä ole surullinen. Mitä lie tarkoittaa, kun yksi kappale alkaa jotenkin näin, että "anna mul anteeks molen psykopaat"? Luultavasti jotain sellaista, että ota tästä kaljaa, mä olen reilu jätkä. Joka tapauksessa tulen viron kielen kuuntelemisesta hyvälle tuulelle, ja olisihan viroa mukava oppiakin, jos joskus tulee tilaisuus. Sitten voisin lukea Wimbergini alkuperäisinä.

Kaiken kaikkiaan Wimbergin vapaa ja humoristinen ote kirjoittamiseen on innostava. Sen parissa saa tuuletella luutuneita käsityksiään. Se, että samalla kirjalla voi sekä ärsyttää että saada jonkun nauramaan itselleen ja kaikelle tärkeilylle, on saavutus sinänsä. Ystävyyteni Viroon on taas kasvanut yhden kirjan verran.