sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Sukellus Simmeliin

En tässä tekstissä kastele varpaitani sosiologian klassikko Georg Simmelin (1858–1918) elämään ja uraan, vaan pulahdan hänen käsityksiinsä yksilöstä, yhteiskunnasta ja vuorovaikutuksesta. Jos klassikon kriteeri on ”ajan hampaissa säilyminen”, pitäisi Simmelin virrata nykypäivässä vuolaasti. Mutta miten käy, kun vastassa ovat Suomen ensimmäiseksi rap-yhtyeeksi tituleeratun Raptorin riimittelyt?

Simmelin mukaan yhteiskunnallistumista on jo se, että yksilö tiedostaa olevansa sidoksissa toisiin yksilöihin. Ryhmän jäsen ei kuitenkaan ole vain osa yhteisöä, vaan lisäksi muutakin, vaikka kykenemme näkemään toisen persoonallisuuden vain vajavaisesti. Ylennämme tai alennamme ainutlaatuisen yksilön johonkin tyyppiin ja tämä yleistäminen vaikuttaa keskinäisiin suhteisiimme. (Simmel 1999, 51–52, 55; Pyyhtinen 2008, 116.)

Kuule kotipoika sä et tiedä missä mennään
yksin peilin eessä kyllä kovaa teeskennellään
mutta mies ilman ryhmää on kuin lammas ilman laumaa
mene kotiin kotipoika ei sulla ole saumaa
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Ryhmän jäsenet näkevät toisensa tietystä edellytyksestä käsin, joka muodostuneeseen piiriin kuuluu. Perheen piirissä näemme toisemme kenties vaimona tai miehenä (Simmel 1999, 54), ja yliopistolla näemme opiskelijoita ja opettajia. 

Räppäys on mun ja ryhmän asia
meitä vaivaa räpsyndrooma
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Yhteiskunta vaikuttaa koostuvan niin kuin sen jokainen jäsen olisi täyttämässä ennalta määrättyä ja silti luonnollista tehtäväänsä kokonaisuudessa. Tavallaan yhteiskunta tarjoaa paikan, jonka periaatteessa monet voivat ottaa omakseen. Yksilön velvollisuus on löytää oma tehtävänsä muiden joukossa. (Simmel 1999, 62–66.)

Izmo on meistä vanhin ja rumin
hän tietää taiat nahkan, ruoskan ja kumin
ei koskaan pidä päässänsä baseball-lätsää
ei osaa soittaa syntsaa ja huonosti skrätsää
Peppe fiksaa ilman liksaa ja keikkadösää ajaa
muuten hyvä jätkä mutta pituudeltaan vajaa
silloin tällöin tarvitsemme myös laulajaa
silloin kuvaan astuu Kaivo eikä riemul ole rajaa
Kaivon ääni on heleä ja vakaa
pelastusrengas on omasta takaa
itse sen sijaan olen täydellinen
ainakaan mitään vikaa löydä en
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Tosiasiassa yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde ei ole ihan niin harmoninen. Yhtäältä yhteiskunnalle jokainen yksilö on vain sen eräs jäsen, jonka on uhrattava voimansa ja kehitettävä itseään niin, että pystyy täyttämään paikkansa yhteiskunnassa mahdollisimman hyvin. Toisaalta yksilö haluaa olla ehjä kokonaisuus itsessään eikä pelkästään täyttää jotain yhteiskunnan tehtävää. Vain ihannetilanteessa yksilö löytää täysin kutsumuksensa mukaisen paikan yhteiskunnassa. (Simmel 1999, 132–135.) 

Yhteiskunta antaa yksilön persoonallisuudelle rajat, joita ei saisi ylittää liian yleiseksi eikä myöskään liian yksilölliseksi. Yhteiskunta painaa yksilöitä samaan tasoon. Ryhmän taso on likempänä alhaalla kuin ylhäällä olevien tasoa, sillä sen kaikkien jäsenten tulee olla mukana yhtä arvokkaina. Korkeamman tason jäsenet pyrkivät vastustamaan tason madaltumista, jolloin se ei jämähdä ihan sille tasolle, millä kaikki ovat vielä yhtäläisiä. (Simmel 1999, 111, 138.)

Minä ja ryhmä ollaan lahjakkaita
mennään aina ali siitä mis on matalin aita
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Simmelin mukaan joukko ei valehtele eikä teeskentele, joskin siltä puuttuu yleensä vastuuntunto. Viettiperäiset tunteet, jotka pitävät lajia yllä, ovat kehittyneet ennen käsitteellistä ja päättelevää toimintaa. Ottaen huomioon, että ryhmä on alemmalla tasolla kuin yksilöt erikseen, ryhmään kannattaa vaikuttaa vetoamalla tunteisiin eikä järkeen, varsinkin jos ryhmä on koolla samassa tilassa. Tunne nimittäin säteilee silloin yksilöstä toiseen ja edelleen seuraaviin kasautuen kiihtymykseksi, joka ei ole perusteltavissa vain yksilöstä itsestään tai asiasta nousevaksi. (Simmel 1999, 106–107.)

On meininki kova kun ryhmä on koolla
olemme häiriköitä isolla H:lla
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Simmel kuvailee, että yhteiskunta ei ole mitään konkreettista, sillä yksilöiden välillä on pelkkää tyhjyyttä. Sen sijaan yhteiskunta on tapahtumista; yksilö vaikuttaa toiseen yksilöön ja on itse vaikuttamisen kohteena. (Simmel 1999, 80.) Olli Pyyhtinen käsittelee väitöskirjassaan Simmelin ajatuksia tapahtumisesta (geschehen) ja tähdentää, että tapahtuminen ei välttämättä ilmene kokonaisuudessaan ajassa ja paikassa, vaan ehkä vain osa siitä on olemassa. Tämän ymmärtämiseksi tapahtumisen voi jakaa virtuaaliseen ja aktuaaliseen.

Virtuaalinen tässä ei liity tietokonemaailmaan eikä se ole mitään vähemmän todellista tai toden matkimista, vaan virtuaalinen sinällään on jo totta vaikka ei aktualisoituisikaan. Jos tapahtumiseen sisältyy muutoksia asioissa tai niiden ominaisuuksissa, virtuaalinen tapahtuma aktualisoituu. Aktualisoituessaan tapahtuminen tuo aina maailmaan jotain uutta, ilmenipä se sitten kättelynä, toisiinsa katsomisena tai kirjeen kirjoittamisena. (Pyyhtinen 2008, 38–39.) Mutta mikä riittää vuorovaikutukseksi? Ketkä seuraavassa riimittelyssä ovat vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa? 

Kun näin ensi kerran Debin pikku väriteeveessäni
kaikki pimeni, näin vain seinän eessäni
kaksi viikkoa tuijotettuani seinää
mutsi tuli kysyyn jätkä poltatsä heinää
vastasin rehellisesti että en
mutta mutsi väitti tiukkana että valehtelen
(Raptori: Debi Gibson)

Debi vaikuttaa passiiviselta osapuolelta. Hän on kuitenkin kenties raha motiivinaan tehnyt videon, joka saa nuoren miehen haaveilemaan Debistä. Debillä on varmaankin ollut mielessään videon mahdollisia vastaanottajia, vaikka ei juuri tätä hyvinkääläisnuorta tunnekaan. Debistä johtuvat muutokset miehen käytöksessä puolestaan huolestuttavat tämän äitiä. Vuorovaikutuksen verkostot voivat siis rakentua hyvin moninaisilla tavoilla. Jo sisäiset mielikuvat muista ihmisistä ohjailevat käyttäytymistä, kuten muiden ihmisten konkreettinen toimintakin. Pyyhtisen sanoin sosiaalinen tapahtuma ei ole kokonaan irti yksilöistä, joten tarkemmin voisi todeta sen olevan suhteessa monien yksilöiden aktiivisuuteen ja passiivisuuteen. Pelkästään tietoisuus yhteydestä toisten kanssa on yhteiskuntaa ja ohjaa tapahtumisen kulkua. (Pyyhtinen 2008, 40, 43.) 

Pyyhtinen kirjoittaa, että Simmelin mukaan yksilö joutuu aina määritellyksi muiden toimesta tai suhteessa muihin. Simmelille pari on tietyllä tapaa yksinkertaisin sosiaalinen yksikkö. Jopa yksin oleminen on lopulta muiden kanssa olemista. Se ei ole vain sosiaalisten suhteiden poissaoloa vaan ensin niiden olemista ja sitten niiden pois ottamista; toisten läsnäolo on muuttunut aktuaalisesta virtuaaliseksi. Eräs tärkeä keino analysoida sosiaalisia suhteita Simmelille on etäisyys (tai läheisyys). Läheinen suhde on mahdollista vain kahden henkilön välillä, sillä läheisyys kärsii heti kolmannesta osapuolesta. (Pyyhtinen 2008, 111–114, 122–124.)

Tule rakkauden muurien suojaan
jonne muut eivät nää
(Raptori: Sukellus pumpuliin)

Simmelissä pulikoidessa huomaa äkkiä, että katiskaan on jäänyt todellinen sosiologian klassikko, joka tuoksuu tuoreelta aina vaan. Simmel solisee myös Raptorin riimeihin kuin Mustionjoki Suomenlahteen.

Mustionjoki tekee jyrkän mutkan Karjaan Pumppulahdella,
joka on eräs lempipaikkojani Raaseporissa.

Kirjallisuutta:

Pyyhtinen, Olli (2008): Bringing the Social Alive. Essays on Georg Simmel’s Social Theory. Turun yliopisto, Turku.

Pyyhtinen, Olli (2004): Sosiologia ja klassikoiden perintö. Teoksessa Kantola, Ismo & Koskinen, Keijo & Räsänen, Pekka (toim.) Sosiologisia karttalehtiä, 49–70. Vastapaino, Tampere.

Simmel, Georg (1999): Pieni sosiologia. Tutkijaliitto, Helsinki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Köyhänä köyhyystutkijana