keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Lastemme kasvun tukeminen tarkoittaa myös Raaseporin kasvua

Sote-uudistuksen jälkeenkin kuntien vastuulla ovat monet lapsille ja nuorille tärkeät asiat, kuten varhaiskasvatus, koulu oppilashuoltoineen, nuorisotyö, kulttuuri, liikunta ja muu vapaa-ajan toiminta sekä asuinalueiden ja liikenteen kehittäminen.

Vahvat peruspalvelut ja varhainen ongelmiin puuttuminen vähentävät nuorten syrjäytymistä. Ne myös tulevat halvemmiksi kuin pulmien pahenemisesta ja kasautumisesta aiheutuvat korjaavat palvelut. Erityisesti pitäisi huomioida perheet, jotka ovat haavoittuvassa asemassa esimerkiksi maahanmuuttajataustan, köyhyyden tai lapsen vakavan sairastumisen vuoksi.

Kasvuikäiselle kuukausikin on pitkä aika. Olisi tärkeää, että kun tieto mahdollisesta tuen tarpeesta saavuttaa kunnan työntekijän, lapselle tai tarvittaessa koko perheelle huolehdittaisiin nopeasti varman päälle mitoitettua apua. Lasten kasvuympäristöissä tulisikin olla riittävästi tarkoituksenmukaisesti koulutettuja aikuisia, jotta kukaan ei jää katveeseen, josta ei tule nähdyksi. Hyvä esimerkki oikea-aikaisesta matalan kynnyksen palvelusta on ollut kouluun pelkästään oppilaita varten palkattu yhteisötyöntekijä.

Monet lasten harrastukset edellyttävät jo aikamoista sitoutumista. Jos elämässä on paljon haasteita, harrastukset voivat keskeytyä ja uhkana on jäädä yksin. Kunnan tuleekin tarjota lapsille ja nuorille tarpeeksi maksutonta ja houkuttelevaa vapaa-ajan toimintaa, johon osallistuminen ei vaadi raskasta panostusta.

Kunta voisi luoda yhteydet niin, että nuoria olisi helppo palkata avuksi arkeen esimerkiksi pihatöihin, lastenhoitoon ja siivoukseen. Tästä hyötyisivät sekä nuoret että yhteisö laajemminkin. Ei haittaa, vaikka työ olisi satunnaista ja lyhytkestoista, sillä kaikki kokemus on plussaa. Töistä kiinnostuneet nuoret perehdytettäisiin ensin työelämän pelisääntöihin ja myös työtä tarjoaville annettaisiin ohjeet nuoren ohjaamiseen.

Kaiken kaikkiaan nuorille kannattaisi avata parempi väylä vaikuttaa kotikaupungissaan. Tämä voisi käydä luontevasti kouluissa järjestettävän demokratiakasvatuksen puitteissa ja yhteistyössä paikallisten kulttuuri- ym. toimijoiden kanssa. Nuorilla itsellään on kuitenkin paras tieto siitä, mitä haluavat ja tarvitsevat.

Uskon, että jos lapsemme saavat Raaseporista myönteisen kokemuksen, he itsekin tulevaisuudessa mielellään perustavat perheensä tänne. Se edellyttää vain sitä, mikä muutenkin pitäisi olla itsestäänselvää; lapsista välitetään ja pidetään huolta nyt. 

Harrastan öljyvärimaalausta. Kotini seinillä on valmiita ja keskeneräisiä tauluja :)

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kymmenen käskyä hallitukselle

1. Me olemme kansa, sinun tärkein tehtäväsi on palvella meitä. Sinulla on valta vain, jos kansa niin sallii.

2. Älä käytä väärin kansan, palveltavasi nimeä. 
Älä väitä tekeväsi kipeitä leikkauksia, jotta kansa voisi paremmin. Älä kerta kaikkiaan väitä tekeväsi mitään kansan parhaaksi, kun oikeasti kumarrat EU-eliittiä, suuryritysten tahtoa, ja päätöksesi hyödyttävät vain hyvin rikkaita, joilla jo ennestään on paljon.

3. Älä valehtele.
Älä oikeuta toimiasi epätosilla väittämillä maan taloustilanteesta, velkaantumisvauhdista, kestävyysvajeesta, hintakilpailukykykuilusta, EU:n vaatimuksista. Älä väitä, että ei ole vaihtoehtoja.

4. Älä tapa.
Pienituloisten elinikä on kymmenen vuotta suurituloisten elinikää lyhyempi. On rakenteellista väkivaltaa syöstä eri päätöksillä ihmisiä kestämättömiin tilanteisiin, joissa ei ole varaa huolehtia itsestään. Huolehdi heikoimmista.

5. Turvaa hyvinvointi.
Talouskasvu hinnalla millä hyvänsä ei edistä kansalaisten hyvinvointia. Raha on hyvää vain silloin, kun se palvelee ihmisiä. Onnelliset ihmiset ovat tuottavia. 90-luvulta alkanut kilpailuvaltion malliin siirtyminen pitää katkaista ja kääntyä takaisin kohti suomalaista hyvinvointivaltiota.

6. Älä tee talousrikosta.
Ei ole oikeudenmukaista, että suurituloiset voivat verosuunnitella itsensä vapaiksi velvollisuuksistaan osallistua yhteiskunnan ylläpitoon, ja tehdä tätä helpottavia päätöksiä. Verovälttelystä aiheutuva haitta muille yhteiskunnan jäsenille on mittava ja kiistaton, kun julkisille palveluille täytyy näin ollen löytää rahoitusta muualta.

7. Älä myy kansalaisten omaisuutta.
Metsämme, vetemme, liikenneverkkomme, yhtiömme, sosiaali- ja terveyspalvelumme jne. eivät ole kaupan.

8. Kunnioita luontoa. 
Älä ohjaa rahaa ympäristölle haitallisiin tukiin. Kalliiden ja moniongelmaisten ydinvoimalahankkeiden sijaan panosta uusiutuvaan energiaan. 

9. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Työttömät eivät ole laiskoja, eivätkä turvapaikanhakijat toisen luokan ihmisiä, joita ei koske samat oikeudet kuin muita. Kaikilla ihmisillä on itsestäänselvästi arvo, myös heillä jotka eivät tuota mitään. Älä luo vastakkainasetteluja ihmisten välille.

10. Älä riistä kansalaisen palkkaa, toimintamahdollisuuksia, ihmisoikeuksia äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.

Joka näitä käskyjä rikkoo, tulee tuntemaan kansan katkeruuden ja vihan.

Osallistuja jätti viestin nykyhallitusta vastustavassa mielenosoituksessa, jota olin mukana järjestämässä.
Kuvaaja: Terhi Paukku

Työläistaustasta yliopistomaailmaan

Torstaina irtaannuin muista hoidettavista asioista ja lähdin Helsinkiin köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston kokoontumiseen. Junalukemiseksi otin uusimman Sosiologia-lehden. Siinä Mari Käyhkö kertoo työläistaustaisten naisten siirtymisestä yliopistomaailmaan. Ensinnäkin pisteet Käyhkölle siitä, että hän käyttää sanaa ”siirtyminen” eikä nouseminen. Hän kirjoittaa: ”Naisten kotimaailmassa yliopisto-opiskelu voidaan hyväksyä periaatteellisella tasolla, mutta arjen tasolla se aiheuttaa erinäistä hankausta: maailmojen eriytymistä, vaivaantuneisuutta, vieraantumista sekä emotionaalista etääntymistä.”

Jokseenkin tiedän, mitä kahden erilaisen maailman hankaus tarkoittaa, vaikka kohdallani se ei johdu pelkästään siirtymisestä yliopistomaailmaan vaan myös siitä, että olen muuttanut pois lapsuusmaisemista. Valitsin elämälleni eri suunnan kuin se, joka olisi luontaisesti tarjoutunut kasvuympäristöstäni. Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta työväenluokkaisesta perheestä. Olen sukuni ensimmäisiä ylioppilaita ja yliopistoon päätyneitä. Nykyään käydessäni "pohjoisessa", joka kuitenkin on vasta puolivälissä Suomea, huomaan ettei elämästäni tiedetä siellä juuri mitään. Maailmojen eriytymisestä syynsä lienee kummallakin osapuolella, mutta pois lähtenyt joutuu kantamaan siitä koituvaa yksinäisyyttä.

Käyhkö kertoo, kuinka työläistaustaisten naisten täytyy oikeuttaa koulutusvalintaansa kotimaailmassaan ja vastailla kummallisiin kysymyksiin, kuten ”valmistutko edes miksikään” tai ”osaatko enää tehdä oikeita töitä”. Varsinkin sosiologian tapaisiin koulutusaloihin, jotka eivät avaudu ulkopuolisille yhtä helposti kuin vaikkapa lääkärin tai sosiaalityöntekijän ammatti, on hankala suhtautua. On myös totuttava siihen, että oman alan aihepiiristä on paljon arkikäsityksiä, jotka asetetaan samalle viivalle kuin pitkän koulutuksen myötä kertyneet tiedot. Kuitenkin sähköasentajana esiintyminen olisi naurettavaa, jos on joskus onnistunut virittämään lampun kattoon. Suhtautumisen takana luultavasti piilee ei-akateemisessa maailmassa sitkeästi elävä ajatus siitä, että tieteellinen tieto olisi jotenkin todellisuudesta ja käytännön elämästä irtaantunutta.

Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston kokoontumisen jälkeen tapasin ystäväni teinivuosilta. Hän asuu edelleen Pohjois-Pohjanmaalla, mutta oli käymässä Helsingissä ja ilmoitti haluavansa tavata. Olin siitä tosi iloinen. Edellisestä tapaamisestamme oli jo vuosi. Sinä aikana oli ainakin itselleni tapahtunut paljon asioita, joista yhdessä illassa ei tietenkään ehtinyt jakaa kuin osan.

Yhteinen menneisyys yhdistää. Ystävälleni oli jo yläasteella selvää, että hänestä tulee kampaaja. Omat ajatukseni tulevaisuudesta olivat paljon epämääräisemmät. Tiesin lähinnä asioita, joita ainakaan en halunnut. Esimerkkiä tai kannustusta yliopisto-opintoihin ei ollut. Tätä kirjoittaessa mietin koko ajan, miksi en tämän ystävän silmissä koe muuttuneeni oudoksi. Ehkä hän on aina ymmärtänyt, että minulla on tarve elää hieman toisella tavalla, taustastani huolimatta, mutta myös juuri sen vuoksi. Luulen, että hän näkee elämässäni paremminkin luontaista jatkumoa.

Käyhkö toteaa artikkelissaan, että akateemisen perheen vesa päätyy yliopistoon kahdeksan kertaa todennäköisemmin kuin ei-akateemisessa perheessä kasvanut. Ei-akateemisesta taustasta tulevan todennäköisyydet päätyä yliopistoon pienenevät edelleen esimerkiksi sellaisista syistä, että on kotoisin Pohjois-Suomesta tai lapsuudessa on kehityksen riskitekijöitä. Hallituksen eriarvoistavasta politiikasta ja koulutuslupauksen pettämisestä johtuen uskon, että yliopistoon saapuu yhä harvemmin opiskelijoita työväenluokkaisista ja vähävaraisista perheistä.

Mielestäni ei ole tarpeeksi keskusteltu siitä, mitä seurauksia tällä voi eräillä aloilla olla tieteelliselle tutkimukselle. Tutkija itse aivoineen on analyysin tärkeä työkalu. Tietysti hänellä on koulutuksen tuoma ammattitaito ja tieto eri tutkimusmenetelmistä ja teorioista. Monissa yhteiskuntatieteiden menetelmäoppikirjoissa puhutaan, kuinka tutkijan on hyvä tulla tietoiseksi omista ennakkoluuloistaan ja asenteistaan, jotta ne eivät vaikuttaisi tutkimustuloksiin. Mutta kuinka tulla tietoiseksi ajattelunsa itsestäänselvyyksistä, jos ei koskaan ole joutunut tilanteisiin, joissa ne tulevat kyseenalaistetuiksi? Jos ihminen viettää koko elämänsä pelkästään akateemisissa piireissä, ei hänen maailmansa tule ehkä koskaan kunnolla haastetuksi.

Yliopistokoulutuksen valinneella tausta nousee olennaisesti esille taas työnhakuvaiheessa. Työväenluokasta ponnistavat eivät yleisesti ottaen työllisty yhtä hyvin koulutustaan vastaaviin tehtäviin kuin akateemisesta taustasta tulevat. Syitä voi olla monia, esimerkiksi puutteellisemmat verkostot.

Lopuksi tarjoilenkin vinkkiä yhteiskuntatieteilijöitä työllistäville. Huolehditko, että työympäristössä on myös henkilöitä, joilla on päässään arvokkaat kahden maailman silmälasit? Työväenluokkaiseen kasvatukseen kuuluu se, että itsestään ei saa pitää meteliä, ja hiljaisempi osaaja saattaa jäädä huomaamatta.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Sukellus Simmeliin

En tässä tekstissä kastele varpaitani sosiologian klassikko Georg Simmelin (1858–1918) elämään ja uraan, vaan pulahdan hänen käsityksiinsä yksilöstä, yhteiskunnasta ja vuorovaikutuksesta. Jos klassikon kriteeri on ”ajan hampaissa säilyminen”, pitäisi Simmelin virrata nykypäivässä vuolaasti. Mutta miten käy, kun vastassa ovat Suomen ensimmäiseksi rap-yhtyeeksi tituleeratun Raptorin riimittelyt?

Simmelin mukaan yhteiskunnallistumista on jo se, että yksilö tiedostaa olevansa sidoksissa toisiin yksilöihin. Ryhmän jäsen ei kuitenkaan ole vain osa yhteisöä, vaan lisäksi muutakin, vaikka kykenemme näkemään toisen persoonallisuuden vain vajavaisesti. Ylennämme tai alennamme ainutlaatuisen yksilön johonkin tyyppiin ja tämä yleistäminen vaikuttaa keskinäisiin suhteisiimme. (Simmel 1999, 51–52, 55; Pyyhtinen 2008, 116.)

Kuule kotipoika sä et tiedä missä mennään
yksin peilin eessä kyllä kovaa teeskennellään
mutta mies ilman ryhmää on kuin lammas ilman laumaa
mene kotiin kotipoika ei sulla ole saumaa
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Ryhmän jäsenet näkevät toisensa tietystä edellytyksestä käsin, joka muodostuneeseen piiriin kuuluu. Perheen piirissä näemme toisemme kenties vaimona tai miehenä (Simmel 1999, 54), ja yliopistolla näemme opiskelijoita ja opettajia. 

Räppäys on mun ja ryhmän asia
meitä vaivaa räpsyndrooma
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Yhteiskunta vaikuttaa koostuvan niin kuin sen jokainen jäsen olisi täyttämässä ennalta määrättyä ja silti luonnollista tehtäväänsä kokonaisuudessa. Tavallaan yhteiskunta tarjoaa paikan, jonka periaatteessa monet voivat ottaa omakseen. Yksilön velvollisuus on löytää oma tehtävänsä muiden joukossa. (Simmel 1999, 62–66.)

Izmo on meistä vanhin ja rumin
hän tietää taiat nahkan, ruoskan ja kumin
ei koskaan pidä päässänsä baseball-lätsää
ei osaa soittaa syntsaa ja huonosti skrätsää
Peppe fiksaa ilman liksaa ja keikkadösää ajaa
muuten hyvä jätkä mutta pituudeltaan vajaa
silloin tällöin tarvitsemme myös laulajaa
silloin kuvaan astuu Kaivo eikä riemul ole rajaa
Kaivon ääni on heleä ja vakaa
pelastusrengas on omasta takaa
itse sen sijaan olen täydellinen
ainakaan mitään vikaa löydä en
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Tosiasiassa yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde ei ole ihan niin harmoninen. Yhtäältä yhteiskunnalle jokainen yksilö on vain sen eräs jäsen, jonka on uhrattava voimansa ja kehitettävä itseään niin, että pystyy täyttämään paikkansa yhteiskunnassa mahdollisimman hyvin. Toisaalta yksilö haluaa olla ehjä kokonaisuus itsessään eikä pelkästään täyttää jotain yhteiskunnan tehtävää. Vain ihannetilanteessa yksilö löytää täysin kutsumuksensa mukaisen paikan yhteiskunnassa. (Simmel 1999, 132–135.) 

Yhteiskunta antaa yksilön persoonallisuudelle rajat, joita ei saisi ylittää liian yleiseksi eikä myöskään liian yksilölliseksi. Yhteiskunta painaa yksilöitä samaan tasoon. Ryhmän taso on likempänä alhaalla kuin ylhäällä olevien tasoa, sillä sen kaikkien jäsenten tulee olla mukana yhtä arvokkaina. Korkeamman tason jäsenet pyrkivät vastustamaan tason madaltumista, jolloin se ei jämähdä ihan sille tasolle, millä kaikki ovat vielä yhtäläisiä. (Simmel 1999, 111, 138.)

Minä ja ryhmä ollaan lahjakkaita
mennään aina ali siitä mis on matalin aita
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Simmelin mukaan joukko ei valehtele eikä teeskentele, joskin siltä puuttuu yleensä vastuuntunto. Viettiperäiset tunteet, jotka pitävät lajia yllä, ovat kehittyneet ennen käsitteellistä ja päättelevää toimintaa. Ottaen huomioon, että ryhmä on alemmalla tasolla kuin yksilöt erikseen, ryhmään kannattaa vaikuttaa vetoamalla tunteisiin eikä järkeen, varsinkin jos ryhmä on koolla samassa tilassa. Tunne nimittäin säteilee silloin yksilöstä toiseen ja edelleen seuraaviin kasautuen kiihtymykseksi, joka ei ole perusteltavissa vain yksilöstä itsestään tai asiasta nousevaksi. (Simmel 1999, 106–107.)

On meininki kova kun ryhmä on koolla
olemme häiriköitä isolla H:lla
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Simmel kuvailee, että yhteiskunta ei ole mitään konkreettista, sillä yksilöiden välillä on pelkkää tyhjyyttä. Sen sijaan yhteiskunta on tapahtumista; yksilö vaikuttaa toiseen yksilöön ja on itse vaikuttamisen kohteena. (Simmel 1999, 80.) Olli Pyyhtinen käsittelee väitöskirjassaan Simmelin ajatuksia tapahtumisesta (geschehen) ja tähdentää, että tapahtuminen ei välttämättä ilmene kokonaisuudessaan ajassa ja paikassa, vaan ehkä vain osa siitä on olemassa. Tämän ymmärtämiseksi tapahtumisen voi jakaa virtuaaliseen ja aktuaaliseen.

Virtuaalinen tässä ei liity tietokonemaailmaan eikä se ole mitään vähemmän todellista tai toden matkimista, vaan virtuaalinen sinällään on jo totta vaikka ei aktualisoituisikaan. Jos tapahtumiseen sisältyy muutoksia asioissa tai niiden ominaisuuksissa, virtuaalinen tapahtuma aktualisoituu. Aktualisoituessaan tapahtuminen tuo aina maailmaan jotain uutta, ilmenipä se sitten kättelynä, toisiinsa katsomisena tai kirjeen kirjoittamisena. (Pyyhtinen 2008, 38–39.) Mutta mikä riittää vuorovaikutukseksi? Ketkä seuraavassa riimittelyssä ovat vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa? 

Kun näin ensi kerran Debin pikku väriteeveessäni
kaikki pimeni, näin vain seinän eessäni
kaksi viikkoa tuijotettuani seinää
mutsi tuli kysyyn jätkä poltatsä heinää
vastasin rehellisesti että en
mutta mutsi väitti tiukkana että valehtelen
(Raptori: Debi Gibson)

Debi vaikuttaa passiiviselta osapuolelta. Hän on kuitenkin kenties raha motiivinaan tehnyt videon, joka saa nuoren miehen haaveilemaan Debistä. Debillä on varmaankin ollut mielessään videon mahdollisia vastaanottajia, vaikka ei juuri tätä hyvinkääläisnuorta tunnekaan. Debistä johtuvat muutokset miehen käytöksessä puolestaan huolestuttavat tämän äitiä. Vuorovaikutuksen verkostot voivat siis rakentua hyvin moninaisilla tavoilla. Jo sisäiset mielikuvat muista ihmisistä ohjailevat käyttäytymistä, kuten muiden ihmisten konkreettinen toimintakin. Pyyhtisen sanoin sosiaalinen tapahtuma ei ole kokonaan irti yksilöistä, joten tarkemmin voisi todeta sen olevan suhteessa monien yksilöiden aktiivisuuteen ja passiivisuuteen. Pelkästään tietoisuus yhteydestä toisten kanssa on yhteiskuntaa ja ohjaa tapahtumisen kulkua. (Pyyhtinen 2008, 40, 43.) 

Pyyhtinen kirjoittaa, että Simmelin mukaan yksilö joutuu aina määritellyksi muiden toimesta tai suhteessa muihin. Simmelille pari on tietyllä tapaa yksinkertaisin sosiaalinen yksikkö. Jopa yksin oleminen on lopulta muiden kanssa olemista. Se ei ole vain sosiaalisten suhteiden poissaoloa vaan ensin niiden olemista ja sitten niiden pois ottamista; toisten läsnäolo on muuttunut aktuaalisesta virtuaaliseksi. Eräs tärkeä keino analysoida sosiaalisia suhteita Simmelille on etäisyys (tai läheisyys). Läheinen suhde on mahdollista vain kahden henkilön välillä, sillä läheisyys kärsii heti kolmannesta osapuolesta. (Pyyhtinen 2008, 111–114, 122–124.)

Tule rakkauden muurien suojaan
jonne muut eivät nää
(Raptori: Sukellus pumpuliin)

Simmelissä pulikoidessa huomaa äkkiä, että katiskaan on jäänyt todellinen sosiologian klassikko, joka tuoksuu tuoreelta aina vaan. Simmel solisee myös Raptorin riimeihin kuin Mustionjoki Suomenlahteen.

Mustionjoki tekee jyrkän mutkan Karjaan Pumppulahdella,
joka on eräs lempipaikkojani Raaseporissa.

Kirjallisuutta:

Pyyhtinen, Olli (2008): Bringing the Social Alive. Essays on Georg Simmel’s Social Theory. Turun yliopisto, Turku.

Pyyhtinen, Olli (2004): Sosiologia ja klassikoiden perintö. Teoksessa Kantola, Ismo & Koskinen, Keijo & Räsänen, Pekka (toim.) Sosiologisia karttalehtiä, 49–70. Vastapaino, Tampere.

Simmel, Georg (1999): Pieni sosiologia. Tutkijaliitto, Helsinki.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Mihin asti yhden ihmisoikeus on toiselle ihmisvelvollisuus?

Otsikon kysymykseen törmäsin Facebookissa jo useita kuukausia sitten. Kysyjä totesi: "Laki menettää merkityksensä, kun ei enää ole riittäviä resursseja sen noudattamiseen." Tämän takana oli tuttu väittämä siitä, että valtion rahat eivät enää riitä ja tämä olisi turvapaikanhakijoiden vika. Niukkenevat resurssimme oikeuttaisivat löysyttämään moraalia siltä osin, missä kohti yksien oikeuksista tulee toisten velvollisuuksia, ja keiden kohdalla moraaliset kysymykset olisi sallittua unohtaa.

Suosittelin kysyjää tutustumaan ihmisoikeusjulistukseen, jonka ensimmäinen kohta menee näin: "Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä." Jatkokin on tutustumisen arvoinen ja johdannossa muuten mainitaan, että kun ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiota vaille, on tapahtunut raakalaistekoja. Nimittäin lain merkityksen murentaminen, ihmisoikeuksien polkeminen, epäinhimillisyys, syrjintä... ne sen sijaan ovat toisilleen sukua. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus laadittiin toisen maailmansodan jälkeen. Haluttiin taata, etteivät sodan ajan kauheudet, erityisesti natsi-Saksan kaltainen toiminta, enää toistuisi.

Julistuksessa huomautetaan, että ihmisoikeudet ovat toisiinsa liittyviä ja toisistaan riippuvia: "Yhden oikeuden edistämisellä on suotuisia vaikutuksia muiden oikeuksien toteutumiseen. Vastaavasti yhden oikeuden loukkaus vaikuttaa usein kielteisesti muiden oikeuksien toteutumiseen."

Nykypäivän suomalaisuus ei ole kiinni ihonvärissä, kielessä tai uskonnossa. Suomalaisuus liittyy muun muassa hyvään koulutukseen, turvalliseen maahan, puhtaaseen luontoon ja tasavertaisuuteen. Niitä eivät turvapaikanhakijat uhkaa, vaan nykyhallituksen harjoittama eriarvoistava politiikka.

Jos on innokas huolehtimaan vaikkapa 23. ja 25. artiklan mukaisista oikeuksista, kannattaa vaatia näiden toteutumista maan päättäjiltä sen sijaan, että yrittää lietsoa katkeruutta ja vihaa pienituloisten tai muiden heikossa asemassa olevien keskuudessa.

23. artikla.
1. Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.
2. Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä. 
3. Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot. 
4. Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi.

25. artikla. 
1. Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden tai vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta. 
2. Äideillä ja lapsilla on oikeus erityiseen huoltoon ja apuun. Kaikkien lasten, riippumatta siitä, ovatko he syntyneet avioliitossa tai sen ulkopuolella, tulee nauttia samaa yhteiskunnan suojaa.

On yllättävän tavallista, että politiikassa luodaan perusteettomia uhkakuvia tietyn asian ajamiseksi. Esimerkiksi pääministeri Sipilä pelottelee meitä väittämillä valtion velkaantumisesta, hintakilpailukykykuilusta ja kestävyysvajeesta viedäkseen läpi politiikkaansa, joka hyödyttää rikkaita ja kurjistaa heikommassa asemassa olevia. Jos hän puhuisi asioista niin kuin ne ovat, syntyisi hirveä kapina eikä hän onnistuisi.

Perussuomalaisten suosio perustuu paljolti siihen, että he muodostavat pakolaisuudesta uhkakuvan, ja asettavat turvapaikanhakijat ja suomalaissyntyiset köyhät vastakkain. Voidaankin kysyä, mitä perussuomalaiset ovat hallituksessa tehneet köyhien eteen? Heidän todelliset kyseenalaiset saavutuksensa ovat maahanmuuttopolitiikan alueella, joskaan en tästä sälyttäisi vastuuta ainoastaan heille - onhan hallituksessa kaksi muutakin puoluetta, joille ihmisoikeuksien polkeminen ilmeisesti on ihan ok. Kauniina kompromissina hallitus tekee politiikkaa, joka syrjii sekä suomalaissyntyisiä köyhiä että ulkomaalaistaustaisia.

Muun muassa professori Didier Fouargen (2003) mukaan köyhyyspolitiikan kustannukset jäävät pienemmiksi kuin ne kustannukset, jotka aiheutuvat köyhyyspolitiikan harjoittamatta jättämisestä. Resurssien puuttumisella ei siis missään tapauksessa voi perustella politiikkaa, joka ei pyri vähentämään köyhyyttä. Ja kuten muistaakseni sosiologi Juho Saari on kirjoittanut: missään tieteellisissä teorioissa ei ole tultu siihen tulokseen, että pysyvä köyhyys ja puolustuskyvyttömien ihmisten alistaminen voisivat kuulua oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.

Taulu Turun pääkirjastossa.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Loukkaamalla muiden oikeuksia vaarannat omatkin oikeutesi

Suomi on aiemmin ollut pääosin piilorasismin maa. Ulkomaalaisiin on voitu suhtautua vähätellen ja torjuvasti, mutta heidät on hyväksytty, kunhan ovat olleet valmiita sulautumaan paikallisiin tapoihin. Nyt rodullistamisprosessi on edennyt pidemmälle.

Rodullistaminen alkaa kielellisellä tasolla; ihmisiä luokitellaan ryhmiin ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Tämän jälkeen kyseisiin ulkoisiin piirteisiin liitetään muita ominaisuuksia, esimerkiksi arvoja ja luonteenpiirteitä. Sekä ulkonäkö että nämä näkymättömät ominaisuudet sitten tuomitaan oman ryhmän ominaisuuksia huonommiksi. Lopulta rodullistetulta ryhmältä kielletään ihmisarvo. Kun ryhmä koetaan tarpeeksi kielteisenä ja uhkaavana, jopa epäinhimillisenä, ryhmään kuuluvia voidaan myös kohdella epäinhimillisellä tavalla.

Vielä kaksikymmentä vuotta sitten pidettiin epätodennäköisenä, että Suomen piilorasismista voisi kasvaa avoimen rasistinen liike tai puolue, joka tietoisesti hyödyntää ulkomaalaisvastaisuutta. Näin on kuitenkin käynyt, ja tuo puolue on osa hallitusta.

Tore Björgo ja Rob Witte ovat tutkineet jo 1990-luvulla, mitkä ovat otolliset olosuhteet siirtolaisiin ja pakolaisiin kohdistuvalle väkivallalle Skandinaviassa. Tällaisia olosuhteita ovat esimerkiksi, että siirtolaisia pidetään kilpailijoina niukoista resursseista, syrjivällä käytöksellä on mahdollista saada arvostusta yhteisössä, media antaa väkivallantekijöille kohumainetta, ja poliisi ja muut auktoriteetit eivät juuri reagoi väkivaltaisuuksiin.

Nyky-Suomessa kaikki otolliset olosuhteet siirtolaisiin kohdistuvalle väkivallalle täyttyvät jopa sitä myöten, että poliitikot ovat tiukentaneet siirtolaispolitiikkaa. Maahanmuuttajat on ajettu eriarvoiseen asemaan. Näin on annettu kansalaisille signaali ikään kuin siirtolaisuus olisi ongelma, eikä siirtolaisia koskisi samat oikeudet kuin suomalaissyntyisiä. 

Rasistiset väkivallanteot ja pakolaispolitiikan kiristyminen ovat herättäneet myös vastareaktioita. Suomessakin on järjestetty rasismin vastaisia mielenosoituksia ja alettu aktiivisesti edistämään suvaitsevaisuutta. Rasismia on vastustettava jatkuvasti, vaikka itse joutuisi mustamaalatuksi. Enää ei suvakiksi nimittely ja uhkailu ole riittänyt, vaan viime syksynä nuori mies joutui uusnatsin törkeän pahoinpitelyn kohteeksi ja kuoli viikko tapahtuneen jälkeen. Ei ole mitään syytä kuvitella, etteivätkö rasistit olisi valmiita käyttämään väkivaltaa vastaisuudessakin.

Erityisen hirveää on, että tällainen ajatusmaailma saa pesiä maamme hallituksessa ja vaikuttaa maahanmuuttopolitiikkaan tavalla, jossa ihmisoikeudet unohtuvat. Turvapaikkapäätöksiä valmistellaan liiallisella kiireellä ja lähtömaita koskevien väärien tietojen perusteella. Vaaralliselle pakomatkalle lähtenyt mies ei perille päästyään saakaan järjestettyä muuta perhettä luokseen, koska nykyhallitus teki perheenyhdistämisestä käytännössä mahdotonta. Järjenvastaisen politiikan seurauksena maassamme elää joukko paperittomia siirtolaisia, joilla ei ole mahdollisuutta yhtäältä osallistua yhteiskuntaamme eikä toisaalta palata kotimaahansa.

Siirtolaisten oikeudenmukaisesta kohtelusta koituu hyvää myös itsellemme. Jos yhteiskunnassamme on mahdollista painaa pohjasakkaan mikä tahansa ihmisryhmä, sitä helpompi on tehdä sama jollekin muullekin ryhmälle. Merkillepantavaa on muun muassa se, kuinka tämän päivän Suomessa puhutaan esimerkiksi työttömistä. Kun heidät leimataan laiskoiksi loisiksi, voidaan heidän asemaansa huonontaa entistä tukalammaksi.

Mitä jos tehtäisiin yhteinen päätös, että Suomessa kunnioitetaan kaikkien ihmisoikeuksia?

Ihmiset kokoontuivat suremaan nuorta miestä, jonka uusnatsi
pahoinpiteli törkeästi Helsingin Asema-aukiolla viime
syyskuussa. Uhri kuoli viikko pahoinpitelyn jälkeen.  


Katuliiduilla piirrettyjä viestejä
pahoinpitelyn tapahtumapaikalla.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Harrastustakuu aikuisille

Kokoomus käy lasten ja nuorten harrastustakuu -kampanjaa. Ajatus siitä, että jokaiselle kasvuikäiselle taataan edes yksi harrastus, on vallan soma. Kukapa sitä ei kannattaisi? Porvaripuolueessa ei ehkä tiedetä, että vähävaraisten perheiden on jo mahdollista saada tukea lapsen harrastusmenoihin. Siitä en nyt itsekään ole varma, haetaanko tukea nykyään Kelalta toimeentulotukihakemuksen yhteydessä vai niin kuin luulen, kunnan sosiaalitoimesta täydentävänä toimeentulotukena. Jos tiedät, kerrothan kommentissa; siitä voi olla jollekin apua.

Haluaisinkin mieluummin käynnistää aikuisten harrastustakuu -kampanjan. Olen tästä jutellut ystäväni Rami Nummen kanssa, joka kertoi juuri Satakunnan Kansassa tilanteestaan pienituloisena: ” – Jouduin tähän tilanteeseen sairauden seurauksena. Ei se kovin hääviä ole. - - Saan kuukaudessa 518 euroa. Sillä tulee toimeen, jos on koko ajan neljän seinän sisällä, maksaa laskut ja käy korkeintaan lähikaupassa.”

Maassamme on tällä hetkellä paljon samanlaisia ihmisiä kuin Rami siinä mielessä, että he vasten tahtoaan joutuvat kituuttamaan tulonsiirtojen varassa. Jos he haluaisivat harrastaa jotain maksullista, siihen ei juuri ole mahdollisuuksia. Aikuisille ei taata sitä yhtäkään harrastusta.

Minulla on asiasta omakohtaistakin kokemusta. Jouduin jäämään pitkälle sairaslomalle juuri, kun olin järjestänyt asiani niin, että suorittaisin määräaikaisen työn vuoksi keskeyttämäni opinnot loppuun. Pahimmillaan olin niin uupunut, että en jaksanut lukea kirjasta ainuttakaan kappaletta, mikä oli aika pelottava kokemus aina paljon lukeneelle ja kirjoittaneelle.

Veto rakastamani asian äärelle oli silti kova. Ilmoittauduin sairaslomalla kansalaisopiston kirjoittamiskurssille. Aluksi huijasin viemällä aiemmin kirjoittamiani tekstejä, enkä jaksanut mennä joka kerta. Lämminhenkinen ryhmä kuitenkin houkutti mukaan ja yrittämään.

Kyseisellä kirjoittajaporukalla on ollut suuri merkitys toipumiseni kannalta. Sen avulla olen saanut ongittua takaisin kirjoittamiskykyäni, mikä on opiskeluni edellytys ja iso osa ammattitaitoani sosiologina. Lisäksi muiden kannustus ja tuki on ollut korvaamatonta elämänvaiheessa, jossa olen kokenut suurta epävarmuutta. Tämä on ollut viiden tähden kuntoutusta vain 38 euron kausimaksulla. Summa, joka vähävaraiselle tosin voi olla ylitsepääsemättömän suuri.

Aikuisten harrastustakuulla olisi verrattomasti hyviä vaikutuksia. Sillä voitaisiin esimerkiksi tukea työttömän ammattitaidon säilymistä, edistää kuntoutujan toimintakykyä ja ehkäistä yksinäisyyttä. Harrastus tuo arkeen rytmiä ja mielekästä tekemistä. Hyvän harrastuksen merkitys aikuisellekin on suuri. Vetoankin, että asiaa ajettaisiin eteenpäin maanlaajuisesti.

Satakunnan kansa 15.3.2017 Rami Nummi sai kokea Kelan pyörityksen: ”Tuntuu ettei ole mitään ihmisarvoa” 

Esimerkiksi Espoossa pienituloiset pääsevät ilmaiseksi näyttelyihin ja teatteriin, mikä on yksi hyvä tapa kohentaa vähävaraisten elämänlaatua. Tässä kuvassa on Mona Hatoumin taideteoksen ja minun varjot Kiasmassa.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Mitäkö tarjoan raaseporilaisten käyttöön kuntavaaleissa? Lue tästä!

Olen erittäin tyytyväinen, että päätin asettua ehdolle kuntavaaleissa niiden asioiden puolesta, jotka ovat minulle tärkeitä. Ehdokkaaksi asettuminen ei ollut ihan päivänselvää. Kukaan ei kysynyt, milloin olisi henkilökohtaisesti hyvä aika panostaa tällaiseen kuin kuntavaalit. Ne vain tulivat kohdalle, ja piti päättää kyllä tai ei.

Muutin Karjaalle vasta muutama vuosi sitten. Kotiuduin nopeammin kuin minnekään muualle tähän mennessä. Raasepori on kaunis kaksikielinen kaupunki, jolla on vahva historia ja kulttuuri. Kaupungilla on paljon mahdollisuuksia kehittyä kohti aiempaa loistoa.

Jo pelkästään ehdokkaana olen saanut oppia kunnastani uusia asioita ja tutustua uusiin ihmisiin. Kokemus on vähän samansuuntainen, kun Raumalla asuessani sain töitä kaupungin viestinnästä. On eri asia katsoa kotipaikkaansa laajemmasta näkökulmasta kuin yhtenä asukkaana.

Uskonkin, että aiemmasta työskentelystäni kaupungin viestinnässä on hyötyä, jos tulen valituksi valtuustoon. Pääsin kattavasti seuraamaan kaupungin päätöksentekoa, eri virastojen toimintaa sekä yhteistyötä niin kaupungin sisällä kuin muiden tahojen kanssa. On hyvä ymmärtää se suurempi kuva, johon oma panos asettautuu. Jos jotain tiettyä haluaisin Rauman vahvuuksista tuoda Raaseporiin, se olisi panostaminen elinkeinopolitiikkaan.

Kuntavaaliehdokkaana tarjoan raaseporilaisten hyväksi ennen kaikkea yhteiskunnallista asiantuntemustani. Valmistun kohta Turun yliopistosta valtiotieteiden maisteriksi, pääaineena sosiologia. Minulla on juuri senkaltaista tietoa, jota pitäisi enemmän hyödyntää päätöksenteossa niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla. Yksisilmäinen talouden kieli on alkanut hallita liikaa politiikassa. Siihen on saatava muutos. Esimerkiksi hyvinvointimallimme suuntaviivoja 1960-luvulla laatinut Pekka Kuusi oli nimenomaan yhteiskuntapoliitikko, jonka ansiosta ymmärrettiin, että oikeanlainen sosiaalipolitiikka itse asiassa tukee myös talouden kehitystä.

Lisäksi minulla on jo asukkaan käsitystä siitä, mikä Raaseporissa toimii ja mikä kenties kaipaa vielä kehittämistä. Tässä joitakin minulle tärkeitä aiheita, joista osasta tulen vielä kirjoittamaan konkreettisemmin:
  • Kasvuikäisille pitää varmistaa rakennuspalikat hyvään elämään; lapset ja nuoret viettävät puolet ajastaan kaupungin palvelujen piirissä.
  • Vanhuksille on taattava turvallinen asumismuoto riittävine hoito- ja tukipalveluineen.
  • Omaishoitajien jaksamisesta on huolehdittava.
  • Tilat olisi saatava kuntoon ja käyttöön. Tässä ajattelen ehkä erityisesti Mustiota. Siellä kaivattaisiin kipeästi tiloja varhaiskasvatukselle, koululle ja kirjastolle. Kannatan uudisrakennusta, jolloin samaan yhteyteen saataisiin muitakin kuntapalveluja.
  • Päätöksenteossa tulisi aidosti kuunnella kuntalaisten näkemyksiä ja toiveita – ei enää kapulakielisiä varhaiskasvatuskyselyjä tai kuulemisiksi väitettyjä tiedotustilaisuuksia.
  • Joukkoliikennekysymyksissä minulla on vahvasti oma lehmä ojassa, sillä toiveeni on pystyä asumaan Raaseporissa edelleenkin niin, etten tarvitse omaa autoa.
Olen iloinen siitä, että Raaseporin Vasemmistossa jokainen ehdokas on sitoutunut nykyisen kouluverkon säilyttämiseen. Koulujen lakkauttamisesta jaaritteleminen pitäisi nyt lopettaa ja antaa sekä oppilaille että opettajille työrauha.

Vasemmistolla on pitkään ollut Raaseporissa vain yksi kunnanvaltuutettu, mikä on ollut hyvin ikävää kaupungin kehittämisen kannalta. Ihmettelen, miksi ihmiset sanovat kannattavansa hyviä peruspalveluja, mutta kuitenkin uskollisesti äänestävät puolueita, jotka jatkavat näivettämisen tietä. Jos haluat Raaseporin raiteille ja jos haluat nähdä kotikaupungissasi myönteistä muutosta, olethan itse sen muutoksen takana ja äänestä viisaasti.

Wake Up Everybody - John Legend & The Roots ft. Melanie Fiona

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Demokratiaa on muukin kuin vaalit

Hyvät lukijat!

Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. Siksi koen velvollisuudekseni ottaa myös uusia viestintätapoja käyttöön.

Suomen vienti nilkuttaa ja valtion velkaantuminen jatkuu. Toivumme finanssikriisistä hitaasti. Hallituksen tuloeroja kasvattava linja leikkaa Suomen talouskasvua eikä myöskään auta työllisyysasteen nostamisessa. Olen huolissani suuresta nuoriso- ja pitkäaikaistyöttömyydestä.

Perustuslain mukaan hallituksen velvollisuus on edistää työllisyyttä ja turvata peruspalvelut. Sitä meidän tulee vaatia. Emme voi siirtää laskua tämän päivän tunaroinnista tuleville sukupolville. Meidän on tärkeä ymmärtää, että mitä heikommin valtio hoitaa asioitaan, sitä vaikeampaa tilannetta on korjata. Esimerkiksi kerran myytyä valtion omaisuutta ei enää saa takaisin.

Demokratiaa on muukin kuin vaalit. Kansalaisilla on oikeus ja jopa velvollisuus seurata kuinka valtaan päästetyt toimivat. Suomessa demokratia ei oikein toimi juuri siksi, että kansa on liian passiivista. Poliitikot voivat ennen vaaleja luvata mitä vain ja valituksi tultuaan tehdä jopa aivan päinvastoin luottaen kansan passiivisuuteen. Räikein esimerkki tästä on ehkä surullisenkuuluisa koulutuslupaus. Näin emme voi jatkaa. Luottamus loppuu.  Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.

Joudumme tekemään rohkeita päätöksiä, joiden avulla yhteiskuntamme rahoitus saatetaan kestävälle pohjalle. Ensin on painostettava hallitus eroamaan ja sen jälkeen valittava uudet päättäjät. Meidän on varmistettava, että päätöksiä tehdään oikeudenmukaisemmin.

Hyvät lukijat,

Suomi on ollut vaikeassa tilanteessa aikaisemminkin. Sotien jälkeen Suomi nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin. Suomi uskalsi tehdä rohkeita ratkaisuja. Näin on toimittava myös tänään ja lähivuosina.

Demokratiaan kuuluu oikeus mielenilmaukseen ja lailliseen lakkoon. Suomalaisilla ei ole varaa jäädä hämmästelemään, kuinka hallituksen jo tehdyt ja kaavailemat päätökset vaikuttavat pitemmän päälle. Käyttäkäämme niitä keinoja, joita kansalaisilla lain mukaan on. Kansalaisten tekojen on nyt oltava karkeita, koska hallitus ei ole ottanut todesta perustehtäväänsä palvella kansaa.

Hyvät lukijat,

luotan siihen, että kansa on tässä vakavassa paikassa – yhtenäinen ja tosissaan. Kaivetaan nyt sisu sekä yhdessä tekemisen ja välittämisen henki. Jos jokin on varmaa, niin se, että tästäkin selvitään.

Hyvät lukijat, aion bloggailla vapaasti siitä, mikä milloinkin inspiroi. Jokaisella on oikeus ilmaista itseään ja myös minulla on oikeus pyrkiä vaikuttamaan yhteisiin asioihin.

(Teksti mukailee Pääministeri Juha Sipilän syyskuussa 2015 pitämää televisiopuhetta, minkä arvelen olleen karusta sisällöstään huolimatta hyvä. Hänhän onnistui sopivasti lietsomaan paniikkia valtion talouteen liittyvien epätosien väittämien ja pakolaistilanteen avulla, ja monet heikennykset pienituloisten ja heikoimpien asemassa mahdollistuivat.)

Ääni työttömälle -mielenosoitus helmikuussa 2018