perjantai 22. joulukuuta 2017

Köyhänä köyhyystutkijana

Anna Kuusela haastatteli minua hiljattain Turun Sanomiin ja Kalevaan. Toimii lyhyenä esittelynä siitä, kuka olen ja mitä teen. Kuvat aukeavat suuremmiksi klikkaamalla.

 



 

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Malttia ja järkeä sote-uudistukseen

Miikka Soivio (EU 26.11.) kirjoittaa, ettei sote-uudistuksessa ole kyse vastakkainasettelusta rikkaiden ja köyhien välillä, mutta kuitenkaan uudistusta ei olla toteuttamassa pitäen kiinni sen alkuperäisestä tavoitteesta vähentää terveyden eriarvoisuutta. Tässä tavoitteessa pysyminen on tärkeää Vasemmistolle.

On otettava opiksi muiden maiden esimerkeistä. Ruotsin kokemuksen mukaan isojen kasvukeskusten hyvätuloiset ja hoitomyönteiset ”helpot” potilaat ovat toden totta saaneet parempaa hoitoa, mutta palvelujen saatavuus ja taso eivät kaavaillulla uudistuksella kohene harvaan asutulla seudulla, moni- ja pitkäaikaissairailla – ihmisillä, joilla on alentunut toimintakyky tai huono elämänhallinta. Ja juuri heistä tällaisissa uudistuksissa olisi eritoten huolehdittava.

On luotettava puolueettomiin asiantuntijoihin, jotka ovat ilmaisseet suurta huolta siitä, mihin suuntaan sosiaali- ja terveyspalveluja nyt ollaan viemässä. Toivon demokratiamme vielä toimivan niin, että vastavoimat puuttuvat peliin, eikä uudistuksesta tule loppujen lopuksi niin huono kuin mihin Sipilän hallitus sitä nyt on viemässä.

Soivio on oikeassa siinä, että valinnanvapausesitykseen on tehty joitakin parannuksia. Esitys on silti edelleen heikko. Esimerkiksi SOSTE (Suomen sosiaali ja terveys) toteaa lausunnossaan, ettei hallituksen esitystä voi hyväksyä: sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio ei ole toteutumassa ja varsinkin asiakassetelipykälät on otettava uuteen valmisteluun. Asiakassetelien laaja ulottaminen erikoissairaanhoitoon pirstoo järjestelmän. Pahimmillaan se vaarantaa sairaaloiden leikkaustoiminnan ja kiireellisen hoidon. SOSTE tiedottaakin, että: ”Terveydenhuoltomme toimivia kohtia ei ole syytä rikkoa tai väkisin avata markkinoille valinnanvapauden nimissä.”

Vaikka valinnanvapaus sinällään lisää ihmisten itsemääräämisoikeutta, valintoja on kuitenkin vaikea tehdä. Aiottu järjestelmä on monimutkainen etenkin paljon palveluita tarvitseville. Heille tulisi nimetä vastuutyöntekijä, joka huolehtii hoitoketjujen sujuvuudesta. Muillekin tulisi olla saatavilla asiantuntevaa palveluohjausta ja neuvontaa, mikä taas aiheuttaa kustannuksia.

Lisäksi vasta julkistetun tutkimuksen mukaan valintoja joutuu tekemään summamutikassa, sillä tarjolla ei ole tietoa hoidon laadusta terveydenhuollon eri yksiköissä. Ainut, mitä potilaat ja maakunnat voivat palvelutuottajaa valitessaan vertailla, on hinta. Olennaista olisi järjestelmällisesti seurata saavutettua terveyshyötyä. Tästä olisi muutakin etua; esimerkiksi Ruotsissa terveyshyötytietojen julkistaminen kohensi heikoimpienkin yksiköiden laatua. Terveyshyötyjen seuraaminen antaisi kenties välineitä pitää jollain tavalla huolta myös ennaltaehkäisevästä työstä, joka on vaikeasti tuotteistettavissa ja jäämässä liian vähälle huomiolle. Kuitenkin juuri ennaltaehkäisy olisi tärkeää paitsi inhimillisessä mielessä myös säästöjen syntymisen kannalta.

Julkisesti tuotettujen sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoitus ja sitä kautta laatu ovat vaarassa ainakin kahdesta syystä. Kun yksityinen toimija saa asukaslukupohjaisen korvauksen, se tutkitusti johtaa siihen, että potilaat lähetetään kevyin perustein erityistasolle. Siis sen lisäksi että hoitoketjut pirstaloituvat, julkiselle sektorille jää kuitenkin vastuu kalliista, vaikeammin hoidettavista potilaista.

Toiseksi Suomen pienillä markkinoilla vain suuret sosiaali- ja terveysalan toimijat voivat pärjätä, ja niitäkin tänne mahtuu vain muutama. Silloin ei synny Kokoomuksen toivomaa kilvoittelua asiakkaista eli palvelut

todennäköisesti kallistuvat. Suuret terveysalan toimijat pääsevät tekemään suurta voittoa helppohoitoisilla potilaillamme, ja nyt jo tiedetään, miten yleistä aggressiivinen verosuunnittelu on näissä yrityksissä. Kun verotulot vähenevät, julkisten palvelujen rahoitus vaikeutuu ja niiden taso kärsii.

Soivio suosittelee veronkierron esiintyessä ihmisiä äänestämään jaloillaan julkisten palvelujen piiriin, mikä on aika mielenkiintoinen visio siinä kohti, kun jo ollaan riippuvaisia yksityisten toimijoiden tarjoamista palveluista. On myös epätodennäköistä, että kaikilla olisi edellytyksiä ottaa verotusasioista selvää.

Lisäksi Soivio väittää, että yrityksiltä ollaan lakipykälin vaatimassa tarkat verotustiedot. Tutkija ja lakimies Henri Telkki on huomauttanut, että hallituksen sote-lakiesityksessä vaaditaan vain puolet niistä tiedoista, joiden perusteella saadaan kunnon kuva sote-yrityksen veronmaksusta. Tämä vie pohjan koko raportointivaatimukselta. Yrityksille ei myöskään ole säädetty mitään sanktioita raportoinnin laiminlyönnistä. Estääkseen sote-yrityksiä siirtämästä Suomesta kertyneitä voittoja ulkomaille tarvittaisiin tarkemman maakohtaisen raportoinnin lisäksi muutoksia yhteisöverolainsäädäntöön. Nykyisellään yhteisöverolainsäädäntö mahdollistaa laajan verovälttelyn, eikä anna verottajalle kummoisiakaan keinoja ongelmaan puuttumiseksi.

Mukavaa, että Kokoomuksenkin piiristä löytyy ymmärrystä edes joillekin sote-uudistuksen haasteille, kuten digitaalisten asiakastietojärjestelmien toimivuus. Onkin ihmeteltävä hoppua runnoa uudistusta eteenpäin huolimatta useiden asiantuntijoiden rajusta kritiikistä ja varoittelusta. Kiire ei ole mikään hyve näin isossa muutoksessa, jossa on kyse ihmisten terveydestä. Sote-uudistusta tarvittaisiin viemään eteenpäin paljon nykyistä pätevämpi hallitus; hallitus, joka arvostaa ja hyödyntää asiantuntijoiden tarjoamaa tietoa. Nykyinen oikeistohallitushan on osoittanut olevansa parhaimmillaan peruessaan omia kehnoja päätöksiään.

Kirjoitus on Etelä-Uusimaassa julkaistu vastine yleisönosastokirjoitukseen.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Valinnanvapautena mainostettu terveyspalvelujen yksityistäminen lisäisi eriarvoisuutta

Miikka Soivio (EU 9.11.) puolustaa Kokoomuksen sote-uudistuksessa ajamaa valinnanvapautta. Hänen mielestään sote-uudistusta ei voi enää lykätä haasteistaan huolimatta. Tietenkään lykkääminen ei kokoomuslaisille sovi. He tietävät nyt olevan ainutlaatuinen hetki saada läpi valinnanvapautena mainostettu valtava yksityistämishanke, jota on syystäkin kritisoitu paljon. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön asiantuntijaryhmän jäseninä toimineet professorit ovat varoitelleet Kokoomuksen ehdottaman uudistuksen vievän sote-palvelumme kaaokseen (Yle 27.2.). Valinnanvapaudesta koituvat vaarat on arvioitu hyötyjä selvästi suuremmiksi.

Olen samaa mieltä, että sote-uudistus tarvitaan. On toimiva ratkaisu, että valtio ja maakunnat ottavat kunnilta vastuun sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoittamisesta, ja maakunnille siirtyy vastuu palvelujen järjestämisen kokonaisuudesta. Kun palvelut ovat yhden organisaation alaisuudessa, hoitoketjusta vastuussa olevien ammattilaisten yhteistyö toimii parhaiten. Maakunnat muodostavat myös riittävän laajan väestöpohjan palveluiden tuottamiselle – ainakin Uudellamaalla. Näin voidaan paremmin turvata kansalaisten perusoikeuksien mukainen hyvä hoito, eikä ihmisiä juoksuteta toimipisteestä ja jonosta toiseen.

Muut hallituspuolueet ovat alistuneet Kokoomuksen vaatimukseen valinnanvapaudesta, jotta myös maakunta- ja rahoitusuudistus edistyisivät. Lakiesitys valinnanvapaudesta on kyhätty kiireellä yksityissektorin lobbauksen alla ja se on avaamassa miljardien markkinoita terveysalan suuryrityksille. Esitys on törmäillyt perustuslakiin ja joistain parannuksista huolimatta valinnanvapaus edelleen heikentäisi kansalaisten tasa-arvoisuutta sekä palvelujen saatavuutta ja laatua. Valinnanvapaus merkitsee kansalaisen kannalta lisää kustannuksia, pirstaloituneempia hoitoketjuja ja sitä, että entistä suurempi osa yhteisistä verovaroista valuu monikansallisten yhtiöiden osinkoihin ja veroparatiiseihin. Kustannustehokkuutta ei synny kilpailun kautta, sillä pieneen valtioon mahtuu vain vähän palveluiden tarjoajia. Harvat jäljelle jäävät voivat sanella hintansa, kun yhteiskunnallinen riippuvuus on päässyt syntymään. Suuret terveysalan toimijat ovat jo aloittaneet pienten kilpailijoiden ostamisen.

Soivio väittää, että kokemukset valinnanvapaudesta ovat olleet Ruotsissa ja Iso-Britanniassa myönteisiä. Todellisuudessa samansuuntainen uudistus Iso-Britanniassa on romahduttanut miljoonien asiakkaiden hoitoturvallisuuden. Britannian Punainen Risti on vedonnut maan hallitukseen, että tämä lisäisi julkisen terveydenhuollon rahoitusta, kun esimerkiksi vuodepaikkaa odottavia potilaita on kuollut sairaalakäytäville. On jopa käytetty ilmausta humanitaarinen kriisi, joka on aiheutunut hallituksen harjoittamasta leikkauspolitiikasta ja terveyspalvelujen yksityistämisestä – toimista, jotka nyt täällä Suomessakin kuulostavat pelottavan tutuilta. Tällaista vastuuttomuutta ei saa sallia Suomessa.

Ruotsissakaan ei olla tyytyväisiä valinnanvapauteen. Veroparatiisifirmat ja suuret pääomasijoittajat tekevät jättiläismäisiä voittoja kansalaisten hyvinvointipalveluiden ja henkilökunnan kustannuksella. Mielipidetutkimus ruotsalaisten suhtautumisesta yksityistämiseen paljastaakin, että he ovat kyllästyneitä yhteisten varojen väärinkäyttöön. Ruotsin hallitus on ryhtynyt korjaamaan valinnanvapausmallin aiheuttamia yhteiskunnallisia ongelmia. Arkipäiväisistä ongelmista ollaan saatu lukea täällä Suomessakin. On muun muassa tultu Ruotsista Suomeen synnyttämään, kun yksityinen sairaala on yhtäkkiä lopettanut toiminnan. Avoterveydenhuollon markkinamalli ei ole Ruotsissa pienentänyt eroja rikkaiden ja pienituloisempien alueiden tai kotitalouksien välillä. Erot olisivat itse asiassa kasvaneet, ellei terveydenhuollon rahoitusta olisi lisätty.

Todennäköisesti rikkaat pystyvät turvaamaan itselleen tarvitsemansa terveydenhuollon kaikissa mahdollisissa järjestelmissä, mutta yhteiskunnan moraali ja oikeudenmukaisuus punnitaankin siinä, kuinka se toimii heikoimpien, köyhimpien ja sairaimpien näkökulmasta. Vetoankin, että jokainen suomalainen tekee kaikkensa sen eteen, että sote-uudistukseemme ei kuuluisi Kokoomuksen valinnanvapautena mainostamaa terveyspalvelujen yksityistämistä.



Kirjoitus on Etelä-Uusimaassa julkaistu vastine yleisönosastokirjoitukseen.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Valkokaulusrikollisuus ja veronkierto

Harmaa talous on talousrikollisuutta, jossa laistetaan sinänsä laillisesta toiminnasta syntyvistä lakisääteisistä velvoitteista, kuten eläkemaksuista tai veroista. Talousrikollisuuteen eli valkokaulusrikollisuuteen kuuluu erilaisia rikoksia, jotka ovat näennäisesti väkivallattomia, ja joita tehdään taloudellisten etujen, rahan tai vallan saavuttamiseksi. Talousrikosten mittakaava on kasvanut; monesti aika suuretkin rahalliset voitot ovat mahdollisia, tai hyöty voi tulla kustannusten pienenemisen kautta. Vastaavasti kiinnijäämisriski on pieni.

Talousrikoksiin syyllistyneet ovat usein arvostettuja, keskimääräistä rikoksentekijää vanhempia, koulutetumpia ja hyvin korkeissakin yhteiskunnallisissa asemissa olevia henkilöitä, jolloin he eivät helposti synnytä mielikuvaa rikoksentekijästä. Talousrikollinen, esimerkiksi veronkiertäjä, saattaa aivan hyvin pitää itseään kunniallisena kansalaisena, vaikka rikkookin lakia tai vähintään lain henkeä. Tätä tuntemusta edesauttaa se, että siinä missä yksilörikollisuudessa on tavallisesti välitön kosketus rikoksentekijän ja uhrin välillä, valkokaulusrikollisuudessa sitä ei yleensä ole. Rikoksen uhrina nähdään monessa tapauksessa ennemmin yhteiskunta tai toiset yritykset, harvemmin yksilöt. Yhteiskuntavaikutuksien vuoksi tulee kuitenkin myös yksilöt sisällyttää uhreihin.

Mitä voimakkaammassa (kunnioitukseltaan, varallisuudeltaan jne.) organisaatiossa valkokaulusrikollinen toimii, sitä todennäköisemmin hän voi vaikuttaa valtion toimintaan ja tätä kautta rikosten määrittelyyn. Myös valtion suhde erilaisiin rikoksiin on erilaista; valtiovalta on kiinteästi mukana taloudellisessa toiminnassa sen sijaan, että valvoisi sitä puolueettomana.

Tavallisen kansalaisen voi olla vaikea kriittisesti arvioida kuinka moraalisesti maan ylin johto tai eliitti mahtaa toimia; oliko joku päätös tosiaan ainut vaihtoehto vai olisiko jotain muutakin voitu yrittää? Valkokaulusrikollisten keskuudessa kyseenalaisten tai suorastaan rikollisten tapojen omaksuminen kenties jopa lujittaa keskinäistä solidaarisuutta ja kasvattaa me-henkeä. Samaa tarkoitusta saattaa palvella esimerkiksi muiden yhteiskuntaan kuuluvien vähättely ja syyllistäminen.

Tärkeäksi näkökohdaksi nousee, kuka tai ketkä määrittelevät jonkin teon tai toiminnan rikolliseksi, ja millä perusteilla. On ollut tavallista, että valkokaulusrikoksiin syyllistynyt eliitti arvioi toimintaansa haitattomaksi vedoten lain kirjaimeen tai itselleen edullisiin tulkintoihin. Veroparatiisikohuun liittyen on vedottu siihen, että asiat on hoidettu tismalleen lain mukaan. Tämä herättää kysymyksiä siitä, onko todellakin kaikki sallittua, mitä ei erikseen ole huomattu laissa kieltää? Verovälttelystä aiheutuva haitta muille yhteiskunnan jäsenille on kuitenkin kiistaton. Veronkiertoa ja muuta tuhoavaa taloudenhoitoa ei tule siis arvioida pelkästään laittomuuden kriteerillä. Valkokaulusrikollisuuden määritelmään voidaan sisällyttää myös paheksuttava ja epämoraalinen toiminta.

Erkki Pulliainen kirjoittaa harmaasta taloudesta tarkoittaen veronkiertoa, ja mustasta taloudesta tarkoittaen päivänselvää ja törkeää talousrikollisuutta. Hän huomauttaa, että Euroopan Unionin toimintaympäristö imee harmaata taloutta kuin sieni. Pääomien, tavaroiden ja ihmisten vapaa liikkuvuus tarvitsee liikkumattoman rakenteen, infran. Sitä rakentaa ja ylläpitää lähinnä julkinen talous verovaroin, mutta jotkut verosuunnittelevat itsensä vapaiksi näistä velvollisuuksista.

Verosuunnittelutarkoitukseen on yrityksiä ja yhteisöjä, joiden piirissä harmaa talous liukuu helposti mustan puolelle. Tämä ei toki rajoitu vain Euroopan Unioniin, vaan verkottuu muuhunkin maailmaan, niin sanottuihin heikkoihin valtioihin ja veroparatiiseina tunnettuihin saarivaltioihin. Suomalaisministerien viimeaikaisen yhtiöittämisvimman valossa on mielenkiintoista todeta, että heikoissa valtioissa ei ole länsimaalaistyylisiä valtiorakenteita, joten yksityisten toimijoiden on helpompi ohjata näiden valtioiden arvokkaita luonnonvaroja markkinoille, yhteistyökumppaneinaan harmaan ja mustan talouden toimijoita.

Myös Euroopan sisällä on pitkään jatkunutta veronkiertoa, jossa on kyse varsin merkittävistä rahasummista. Poliitikkojen hitaus puuttua veronmaksuvelvoitteista pakoilemiseen saattaa johtua siitä, että vaalikampanjoissa pärjäävät he, joilla on varaa tuoda itseään esille. Tarjolle voi ilmaantua rahoitusta harmaasta tai jopa mustasta taustasta. Tällaisen rahan hyväksynyt voi olla rajoitettu toimimaan yhteiskunnan edun mukaisesti, sillä on syntynyt sidoksia jonnekin ihan muualle.

Suomi menettää harmaan talouden takia vuosittain miljardeja euroja. Tämä ei johdu niinkään kampaajien tai sähköasentajien satunnaisista pimeistä töistä, vaan menetyksen takana täytyy olla huomattavan varakkaita yksityisiä henkilöitä, yrityksiä tai yhteisöjä. Näiden rahojen luulisi kelpaavan sen sijaan, että painostetaan pienituloiset kansalaiset välttämättömäksi väitettyihin leikkauksiin ja säästötoimenpiteisiin. Keinoja harmaan talouden kitkemiseksi on esitetty ja talousrikostutkijoiden palkkaamiseen käytetyt rahat ovat maksaneet itsensä takaisin moninkertaisesti.

Miksi maamme hallitus ei halua panostaa harmaan talouden kitkemiseen siellä, missä suurimmat rahat liikkuvat? Tämä kysymys on varmasti kiusallinen, jos yrittää ajaa läpi veronkiertoa helpottavaa lakia tai on itse verosuunnitellut omaisuuttaan ulkomaille.

Anne Alvesalo kertoo, että kansainvälisellä tasolla 1980-luvulta lähtien on kehittyneissä talousmaissa vähennetty talousrikostutkintaa ja kohdennettu rikosoikeudellista kontrollia mieluummin tavanomaiseen rikollisuuteen, yhteiskunnan heikoimpiin yksilöihin. Suomessa talousrikostutkimiseen panostettiin 1990-luvulla laman jälkimainingeissa, koska vielä silloin hyvinvointiyhteiskuntamallilla ja tasa-arvopyrkimyksillä oli laaja kannatus. Kiinnostus talousrikosten torjuntaan hiipui kuitenkin jo vuosituhannen vaihteessa ja nyttemmin Sipilän hallituksen myötä se on tyrehtynyt edelleen. Huoli talousrikollisuudesta on siis jäänyt paljolti vain puheen tasolle ilman suurempaa poliittista tahtoa todella puuttua siihen, vaikka talous- ja yhteisörikollisuus aiheuttaa paljon enemmän vahinkoa kuin ”perinteinen” rikollisuus. Talousrikollisuuden kitkemisen sijaan hallitus on ollut kiinnostunut sen helpottamisesta, esimerkiksi hallintarekisterilailla.

Lisäksi talousrikollisuuden käsitettä on uudelleenmääritelty, jotta talouselämään liittyvä kontrolli vähenisi. Verosuunnittelu on Erkki Pulliaisen mukaan termi, joka ilmaantui veronkierron rinnalle ikään kuin vain törkeä talousrikollisuus, veronkierto, olisi paheksuttavaa. Alvesalo huomauttaa, että talousrikoksiin on alettu sisällyttää muun muassa huumerikokset ja niin sanotut sosiaaliturvan väärinkäytökset. Näin voidaan suunnata talouselämän laittomuuksien tutkimiseen koulutettujen henkilöiden työpanosta johonkin ihan muuhun kuin alkuperäiseen tarkoitukseensa. On sitä paitsi todennäköisempää, että seuraamuksia koituu pienyrittäjille kuin pääurakoitsijoille, kun voittojen maksimoimiseksi yritykset yrittävät ulkoistaa lähes kaiken.

Alvesalo toteaa: ”Talousrikostorjunnassa tulisi huomioida myös hyvinvointivaltion purkamiseen liittyvät lieveilmiöt. Esimerkiksi julkisten palvelujen yksityistämisellä, ulkoistamisella ja kilpailuttamisella luodaan helposti toimintaympäristö, joka edistää epäeettisiä tai rikollisia käytäntöjä. Kun yksityisyrittäjille avataan markkinat alalla, joka on perinteisesti ollut julkisen sektorin rahoittama ja hallinnoima, luodaan heille samalla tilaisuus ja jopa välttämättömyys toimia rikollisesti.”

Se, että monikansallisia yhtiöitä päästetään kilpailemaan julkisilla palveluillamme, on hyvin ongelmallista. Kun suuryrityksen johto on saatettu hajauttaa eri maihin ja käsky- ja vastuusuhteet voivat olla erittäin epäselviä, yritys ei ole niin helposti hallittavissa. Tämä osaltaan luo otollista maaperää aggressiivisen verosuunnittelun kaltaisille rikollisille toimille.

On väitetty, että Euroopassa tuottavuus kasvaa hitaammin kuin Yhdysvalloissa, koska siellä talouselämän sääntelyä on purettu rajusti, meillä ei. Muistutettakoon, että talouselämän sääntelyn tärkeimpiä tarkoituksia on se, että ulkopuolinen taho valvoo markkinoita, pääomia ja tuotantoprosesseja. Tämä tapahtuu, jotta talouselämän huolimaton tai jopa tahallinen toiminta ei haittaisi esimerkiksi kuluttajia, työntekijöitä, pääomia tai markkinoita itseään. Etenkin Yhdysvalloissa taloudellisesta menestyksestä on tullut hallitseva päämäärä, mutta miksi me emme voisi arvostaa taloudellisten päämäärien ohella muutakin? Esimerkiksi sitä, että jokaisen yhteiskunnan jäsenen hyvinvoinnista ja luonnosta huolehtiminen ovat kunnia-asioita.

Globalisaatio näyttää ajavan kansallisvaltioiden ohi; kilpaillaan pääomasta sillä, kuka tarjoaa halvimmat työvoimakustannukset, heikoimman talousrikosten sääntelyn tai vaikkapa parhaat tuet yrityksille. Tätä kuvaillaan vääjäämättömänä kehityskulkuna, jolloin siitä tulee itseään toteuttava ennuste. Alvesalo ehdottaa, että tehokas talousrikoskontrolli olisikin osa maamme talouden kilpailukykyä ja osoittaisi sen, että valtiota ja markkinoita ei tarvitse asettaa toistensa vastakohdiksi.

Hallitus voi lakien ja muiden toimenpiteiden avulla alistaa yhteisen hyvän yksityisen hyvän alaiseksi; se saa ohjattua meidät uskomaan, että harvan etu on monen etu. Oikeasti yhtiöittäminen, yksityistäminen ja leikkauspolitiikka palvelevat vain pientä joukkoa. Meillä tulisi olla hallitus, joka palvelee myös tavallisia ihmisiä.

Aromaa, Kauko & Laitinen, Ahti: Rikollisuus ja kriminologia.

Pulliainen, Erkki: Parlamentit harmaan ja mustan talouden kurimuksessa, sekä
Alvesalo, Anne: Talousrikostorjunnan haasteet teoksessa Anne Alvesalo, Sari Heiskanen, Janne Laukkanen & Erja Virta (toim.): Huojuva talous.


Talousrikostutkijoiden toiminta tuottaa rahaa, mutta silti niiden
määrää on haluttu vähentää. Ovatko he liian hyviä?

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kuusi tuntia bussissa perjantaina 27.10.2017

Istun bussiin
hei minä olen kuljettajanne Juho
   vien teidät Savosta Helsinkiin
luen Antti Nylénin uusia esseitä
kuuntelen Bowiea tyttären korvanapeilla
   pitäisi olla taustamelun sulkevat
menetän Bowiesta liikaa

Uusi Tuntematon on turha kuvaelma
Helsingin Sanomat kirjoitti
ja mietin kliseisesti onko myös elämäni
   turha tapahtumien vyörytys
vaikka toivonkin ensi vuodesta
hitaan pohdiskelevaa ja vähemmän
   mahtipontista
ja kaipaan sitä lapsellista iloa
kun keksii jotain nokkelaa kirjoitettavaa

Tuntematon kaikuu pahalta
   tuntematon numero
se on nainen jolla on sama miesystävä kuin sinulla
puhelu tuntemattomasta numerosta riipaisi
jossain etuviistossa kanssamatkustajan sanomalehdessä
   on tapahtunut onnettomuus

Mitä kunniakasta on kuolla sodassa
tasoristeysonnettomuudessa
joka puomilla olisi voitu estää
ja niiden nuorten miesten nimet
julkaisi Puolustusvoimat
sitten Yle, MV-lehti ja Kymen Sanomat
    se oli ensilumen päivä
torstai toivon päivä ja nyt on perjantai
Tuntematon sotilas saa ensi-iltansa

Turha kuvaelma oli siinä tasoristeyksessä
Karjaan ja Hangon välillä Raaseporissa
   turha sommitelma
maastoajoneuvo, lavalla istuvat
varusmiehet, matkustaja kiskobussissa,
vihreävalkoinen juna lumisessa havumetsässä
   jossain takaviistossa

Yhtäkkiä minusta tuntuu pahalta kirjoittaa tästä
kunpa olisi tullut toinen aihe
kunpa en olisi nähnyt tuntemattoman sanomalehdessä
otsikkoa tuntemattomasta numerosta
juuri kun ajattelin Tuntematonta sotilasta
   joka kai nyt on jo tunnettu
yksi kirja ja kolme elokuvaa myöhemmin

Savossa ei ollut lunta
olisipa karkkia olen vankistunut
lienee parempi että on mistä ottaa kun ottamaan aletaan
   vaikka voi lähteä äkillisestikin
niin kuin ne varusmiehet joiden nimi tiedetään

Miksi Bowie on ollut minulle pyhä
   vain erikoistilanteisiin
jolloin käy niin etten kuuntele sitä juuri koskaan
minun pitää kuunnella enemmän Bowiea
en pidä tuntemattomista asioista
enkä siitä että teen samoja rinnastuksia kuin
Ulla Appelsin

Mutta minkäs minä sille voin
   olen aikuinen
aikuisuus on kliseisiä ajatuksia
   väärää sopeutumista
pitää unohtaa kaikki millään tavalla merkityksellinen
   maailmantuska
että voi milloin tahansa kuolla
sillä lailla jaksaa hakea töitä ja apurahoja
saavumme Kamppiin

Kuva aiemmalta bussimatkalta Oulusta mummulaan helmikuussa 2015.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Sote-yritysten verovälttelystä ja yhteiskuntavastuupykälästä

Pääministeri Sipilä (Etelä-Uusimaa 17.8.) on vakuuttanut, että ”sote-lainsäädäntöön on tehty yhteiskuntavastuupykälä, jolla terveysalan yrityksille tulee verovelvoite Suomeen”. Lausahdus jäi nakertamaan mieltäni, joten joutessani tutkin vähän, mitä aiheesta on kirjoitettu.

Myös sote-uudistuksen projektijohtaja Tuomas Pöysti (HS 16.1.) on väittänyt, etteivät veroparatiisiyhtiöt pääse rahastamaan julkisilla palveluillamme. Yhteiskuntavastuupykälän mukaan yritysten on raportoitava julkisesti, miten verotettavat tulot ovat muodostuneet, ja miten ja minne ne on maksettu. Pöysti luottaa pykälään: ”Uskon, että julkinen kontrolli toimii. Valveutuneet ihmiset voivat ottaa nämä tiedot huomioon sote-keskusta valitessaan.”

Finnwatch on kansalaisjärjestö, joka tarkastelee Suomeen sidoksissa olevien yritysten toiminnan verovastuullisuutta ja ihmisoikeusvaikutuksia. Samassa Kauppalehden (9.5.) artikkelissa, jossa perhe- ja peruspalveluministeri Rehula on ollut hyvin tyytyväinen yhteiskuntavastuupykälään, Finnwatchin tutkija ja lakimies Henri Telkki puolestaan on kuvaillut sote-lakiesitystä sellaiseksi, että verovälttelyä harjoittavat yritykset voivat huokaista helpotuksesta.

Henri Telkki (Talouselämä 9.5.) on huomauttanut, että saadakseen täyden kuvan sote-yrityksen veronmaksusta tarvitaan yli kymmentä tietoelementtiä, mutta hallituksen sote-lakiesityksessä näistä vaaditaan vain puolet. Tämä vie pohjan koko raportointivaatimukselta. Finnwatchista on kritisoitu sote-lakiesitystä myös siitä, ettei raportoinnin laiminlyönnistä säädetä yrityksille mitään sanktioita.

Finnwatchin nettisivuilla Telkki toteaa, että estääkseen sote-yrityksiä siirtämästä Suomesta kertyneitä voittoja ulkomaille tarvittaisiin tarkemman maakohtaisen raportoinnin lisäksi muutoksia yhteisöverolainsäädäntöön. Nykyisellään yhteisöverolainsäädäntö mahdollistaa laajan verovälttelyn, eikä se anna verottajalle kummoisiakaan keinoja ongelmaan puuttumiseksi.

Tällä hetkellä näyttää siis siltä, että mainostetusta yhteiskuntavastuupykälästä huolimatta ollaan varsin tehottomasti velvoittamassa sote-yrityksiä maksamaan meille veroja.

Suomi menettää veronkierron vuoksi jo nyt miljardeja euroja joka vuosi.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Jokainen ansaitsee tarvitsemansa huolenpidon

Kilpailuyhteiskunnassamme myös pitkäaikaissairaat kilvoittelevat hyvinvoinnistaan. Rahankeruu on helpompaa sieviin tauteihin. Sen sijaan esimerkiksi neurologisista pitkäaikaissairauksista kärsivistä potilaista ei ehkä saa somia mainoskuvia, jos sairaus näkyy liikaa: jalat ovat vääntyneet ja kuola valuu. Ei myöskään voida rakentaa toiveikkaita tarinoita lapsista, jotka eivät koskaan parane ja joiden tauti johtaa varmasti kuolemaan.

Syyskuun kolmas viikko oli kansainvälinen mitokondriotautien viikko. Tautiryhmä tunnetaan huonosti, vaikka Euroopassa mitokondriotaudeista kärsii satojatuhansia ihmisiä. Näille periytyville sairauksille on yhteistä energia-aineenvaihdunnan ongelmat, jotka ilmenevät hyvin eri tavoin, muun muassa sydän- tai lihastautina. Mihinkään näistä tautimuodoista ei ole parantavaa hoitoa ja sairaus voi puhjeta minkä ikäisenä tahansa.

Meistä kukaan ei valitse itselleen tai perheenjäsenelleen sairautta tai vammautumista. On kerta kaikkiaan väärin, että sellaisen kriisin keskellä pitäisi vielä ahdistua raha-asioista ja riidellä viranomaisten kanssa saadakseen tarvitsemansa avun. Tämän kukkuraksi hallituksen leikkaukset kohdistuvat pahiten jo ennestään vaikeassa asemassa oleviin pitkäaikaissairaisiin. ”Työllisyys on parasta sosiaaliturvaa”, toistellaan. Tällöin sivuutetaan, että töitä ei riitä jokaiselle, eivätkä kaikki kykene töihin. Perusturva ei tutkimusten mukaan riitä kohtuulliseen minimikulutukseen terveilläkään. "Hyvinvointi ansaitaan", sanoi pääministeri. Mielestäni jokaista tulisi kunnioittaa ja varmistaa kaikille ihmisarvoinen elämä, jos lyhytkin, ja edes pieniä arjen iloja.

On tärkeää vaatia poliitikoilta inhimillisempiä päätöksiä. Voi myös vaikka lahjoittaa näiden huonosti tunnettujen mitokondriosairauksien tutkimusta varten sekä pyytää muita tekemään samoin. Lisäksi kannattaa lukea, kuinka kauniisti Anni Alatalo on kirjoittanut ystävästäni Teijasta ja hänen perheestään Ylen artikkelissa Minulla oli jo terve lapsi.


perjantai 9. kesäkuuta 2017

Terveisiä lastensuojeluseminaarista

Olin eilen Helsingissä lastensuojeluseminaarissa, jonka järjesti Suomen sosiaalioikeudellinen seura ry (SSOS). Seminaarissa käytiin tiiviissä tahdissa läpi muun muassa lastensuojelulakia, YK:n lapsen oikeuksien sopimusta sekä lastensuojelun arkea ja haasteita.

Heti kärkeen todettakoon, että eilisen seminaarin jälkeen olen yhä vakuuttuneempi kahdesta asiasta. Ensinnäkin lastensuojelua pitäisi tutkia vielä paljon lisää ja kehitettävää on paljon. Toiseksi, olen huolissani lastensuojeluasiakkaiden oikeuksien toteutumisesta ja oikeusturvasta. Tämän huoleni kanssa en ollut seminaarissa yksin. Lakiasiainjohtaja Karri Välimäki Helsingin sosiaalivirastosta muistutti painokkaasti, kuinka lastensuojelussa puututaan voimakkaasti ihmiselämän kaikkein herkimpään osaan, perhe-elämään, ja liikutaan niin ihmisten perusoikeuksien kuin monien vapauksienkin alueella. VTT Elina Pekkarinen uskalsi kysyä, onko lastensuojelussa jotakin, joka myös aiheuttaa säröjä hyvinvointiin sen sijaan tai lisäksi, että autetaan.

Yleisesti todettiin ainakin se, että laitoksiin sijoitetuilla nuorilla ei ole käytettävissä kunnollisia valitusmenettelyjä. Valitusprosessi on hidas ja tehoton. Valitusmenettelyilläkään ei ole paljon väliä, jos lapsella tai nuorella ei ole edes tietoa omista oikeuksistaan tai tietoa, kuinka puolustaa itseään, kun oikeuksia rikotaan. Itse tohdin väittää, että viranomaiset saattavat kokea oikeutensa tuntevat ja itseään puolustavat asiakkaat hankalina, jolloin ei ehkä mielellään jaetakaan oikeusturvaan liittyvää tietoa. Valitusmenettelyn hitaudesta ja tehottomuudesta johtuen siihen ei varmaan myöskään lähdetä läheskään niin usein kuin olisi aiheellista, varsinkin kun valitus koskee monessa tapauksessa viranomaisia ja tahoja, joiden armoilla lastensuojeluasiakkaat joutuvat kenties olemaan jatkossakin. Itse tiedän yhden valitusreitin lapsille ja nuorille, ja se on eduskunnan oikeusasiamies. Sivustolla on myös tietoa lapsen oikeuksista.

Viranomaisilla on todella paljon valtaa asiakkaidensa elämään, mikä tulisi pitää kirkkaana mielessä myös lastensuojelun dokumentoinnissa. Siitähän tulee kirjallista todistusaineistoa päätöksenteon tueksi. Dokumentointia pyritään parantamaan esimerkiksi niin, että asioita kirjoitetaan muistiin jo yhteisen palaverin aikana, jolloin asiakkaalla on mahdollisuus samantien tarkistaa teksti ja vaikuttaa sen syntymiseen. Ajatuksena tämä on varmasti oikeansuuntainen, mutta mietin sen käytännön toimivuutta. Kaiken kaikkiaan olisin ollut kiinnostunut kuulemaan dokumentoinnista enemmänkin, mutta kuten sanottu, seminaarin ohjelma jo näinkin oli hyvin tiivis. Tyydynpä tässä sitten vain muistuttamaan, että asiakkaalla on oikeus pyytää luettavakseen häntä koskevat dokumentit.

Johtuneeko siitä, että seminaariin taisi osallistua enimmäkseen sosiaalityöntekijöitä, kun tilaisuudessa nousi esille myös puutteita siinä tuessa, jota he työssään saavat. Kaikki kunnat eivät kouluta sosiaalityöntekijöitään. Lisäksi vain osassa kuntia ja kuntayhtymiä on lastensuojeluun erikoistunut lakimies. Tämä tietenkin asettaa eriarvoiseen asemaan myös eri kuntien lastensuojeluasiakkaita. Toisaalta pidän suurena puutteena sitäkin, että oikeusapua ei paremmin tarjota asiakkaille.

Seminaarin lopun keskustelussa oltiin vielä erityisen huolissaan psyykkisesti sairastuneista nuorista. Psykiatrisessa hoidossa on siirretty painopistettä osastohoidosta avohoitoon, jolloin osastojaksot jäävät hyvin lyhyiksi vastaten vain ihan akuuteimpaan tarpeeseen. Jälkihoito saattaa jäädä kokonaan puuttumaan. Tästä on syntynyt tarve sijaishuoltopaikoille, joissa on psykiatrista osaamista, mutta tällaisia paikkoja on valitettavan vähän. Tosin tilaisuudessa esitettiin sellainenkin näkemys, että psyykkisesti sairaan nuoren paikka ei ole lastensuojelun sijaishuollossa, vaan terveydenhuollon pitäisi vastata sen alueen tarpeeseen. Tässä olisin samaa mieltä.

Nyt kun on kyse minulle tärkeästä aiheesta eli lastensuojelusta, mieleeni tulee koko ajan lisää asioita, joista voisin kirjoittaa muun kuin eilisen seminaarin tiimoilta. Nostan kuitenkin esille enää yhden seikan, joka tuli hiljattain sattumalta puheeksi erään Opetushallituksen virkamiehen kanssa. Hänen mukaansa viime aikoina on ilmennyt usein puutteita siinä, kuinka opetusta järjestetään sijaishuollossa niiden oppilaiden kohdalla, jotka eivät käy tavalliseen tapaan koulussa vaan jäävät kotiopetukseen. Joidenkin laitosten yhteydessä onkin virallisesti mahdollisuus koulunkäyntiin, mutta joissain paikoissa lapsi tai nuori on jäänyt koulusta pois niin sanottuun kotiopetukseen aivan liian vähäisellä tuella ilman mitään kunnollista suunnitelmaa siitä, kuinka opetus hoidetaan. Tässäkin on kyse lapsen oikeudesta, ja oikeudesta perusopetukseen vastaavat huostaanotetun lapsen sosiaalityöntekijä, sijaishuoltopaikka ja koulu.

Yhteenvetona sanoisin, että minusta olisi paikallaan järjestää lastensuojelun lapsille, nuorille ja heidän vanhemmilleen parempaa ohjausta ja tukea. Rinnalla kulkevan tahon pitäisi olla joku muu kuin esimerkiksi sosiaalityöntekijä, joka on osallinen heidän asioidensa hoitamiseen. Uskoisin  tämän ehkäisevän oikeuksien rikkomisia ja epäreiluja menettelyjä, kun olisi automaattisesti joku valvomassa näiden ihmisten etua tilanteessa, joka usein on kriisi. Monesti kai lastensuojeluasiakkaaksi päädytään silloin, kun voimavarat tai toimintakyky ovat muutenkin jo syystä tai toisesta heikentyneet, joten on melko absurdia olettaa, että tällöin ihminen jaksaa tutustua vaikkapa lakipykäliin. Kun varmistettaisiin tarvittava apu, se paitsi tekisi ikävästä kokemuksesta hieman inhimillisemmän ja vähemmän vaurioittavan, se myös parantaisi tosiasiallisia edellytyksiä hoitaa asioita kuntoon niin, että vaikkapa huostaanoton purkaminen mahdollistuisi tai vanhempi jaksaisi pysyä lapsensa elämässä mukana mahdollisimman hyvin huostaanotosta huolimatta.



sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Soittolistalla virolaista runoutta

Olen viime aikoina lueskellut virolaista nykyrunoutta. Innostus lähti vironvenäläisen Igor Kotjuhin valikoimasta Yritys kumppanuudeksi, jonka on kustantanut Savukeidas vuonna 2010. Parhaimmillaan lukuelämys inspiroi omaa kirjoittamista, ja Kotjuhin ansiosta olen kirjoittanut ainakin runon nimeltä - yllätys yllätys - Yritys kumppanuudeksi.

Tässä pääasiassa esittelen hellästi ja arvioin höllästi viimeksi lukemaani virolaisen kirjoittajan runoteosta, joka sattuu olemaan Wimbergin Soittolista. Sen on kustantanut Palladium Kirjat vuonna 2011. Toisin sanoen kyseessä ei nytkään ole ihan uusin uutuus, mikä kuvaa minua lukijana osuvasti; en siinäkään asiassa kulje aivan ajan hermolla.


Wimberg, oikealta nimeltään Jaak Urmet, on syntynyt vuonna 1979 eli on suunnilleen ikäiseni. Kirjan takakansitekstin mukaan hän on opiskellut yliopistossa viroa ja valmistunut kirjallisuustieteen maisteriksi. Hän on työskennellyt toimittajana ja vapaana kirjailijana. Wimbergin tuotanto ei todellakaan rajoitu runoihin, vaan hän on kirjoittanut ainakin näytelmiä, elokuva- ja televisiokäsikirjoituksia, esseitä, romaaneja ja lastenkirjoja.

Soittolistan runot on valinnut ja suomentanut Mika Keränen, joka asuu Tartossa ja on kirjoittanut lastenkirjoja sekä suomeksi että viroksi. Wimbergin lyriikkaa on suomennettu aiemminkin. Sitä löytyy esimerkiksi virolaisen nykyrunouden kokoelmasta Ajattelen koko ajan rahaa, jonka on kustantanut Johnny Kniga vuonna 2006. Teoksessa on runoja 18 kirjoittajalta, yhtenä helmenä Jürgen Rooste - -

- - joka julkeaa myös täräyttää, että "toisaalta / mihin me tarvitaan viron valtiota". Tämän perusteella saa jo hyvän käsityksen siitä, miksi pidän virolaisesta nykyrunoudesta. Se tuntuu olevan suomalaista runoutta yhteiskunnallisempaa ja kriittisempää, vaikka onhan meilläkin onneksi omat Susinukke Kosolamme.

Ajattelen koko ajan rahaa -kokoelma voi toimia hyvänä johdatuksena virolaiseen nykyrunouteen, jos se sinulle on ennestään täysin tuntematonta. Mutta tämän vinkin jälkeen takaisin Wimbergin Soittolistaan. Takakansitekstin mukaan myös Wimbergin runous on kärkkäästi kantaaottavaa ja suorasukaista, mikä on totta, mutta adjektiiveihin olisi pitänyt ehdottomasti lisätä "huumorintajuista". Wimberg hymyilee niin itselleen kuin runouden sovinnaisuuksillekin.

Soittolista on jaettu kuuteen osaan. Ensimmäisessä Wimberg tarjoaa hellyttäviä ja hauskoja tarinoita tai tuokiokuvia runon minän lapsuudesta Viron maaseudulla. Nämä ovat lyhyitä ja tiiviitä, hyvä jos kymmenen virkkeen pituisia kertomuksia Maailman mahtavimmasta mansikasta tai Aarteenetsijästä.

Toisessa osassa ollaan yhä samassa paikassa, mutta lähempänä nykyaikaa, kun runojen kertoja on jo aikuinen. Hän tuo itsensä vaivihkaa mukaan myös kirjoittajana. Osan viimeinen runo leikkaa hienolla tavalla maaseudulta kaupunkiin.

Kolmannessa osassa Wimberg alkaakin sitten toden teolla ravistella runouden sovinnaista maailmaa esimerkiksi runoillaan Panisin! ja Fiilistelyä. Melkein siinä jo omakin sisäinen tätini heräsi ja aloin kohotella kulmakarvoja miettien, onko tämä nyt ihan sopivaa. Sitten seuraavan osan aluksi Wimberg yhtäkkiä tarttuukin juuri tähän tunteeseeni ja meistä tulee taas kavereita. Samassa osassa hän muun muassa esittää haikuja kaljan juomisesta ja kiroilee, ja tekee siinä taas ikään kuin sivumennen suurta runoutta rassaavan huomion.

Kirjan viides osa ei tunnu yhtä yhtenäiseltä kuin muut, mutta toimii kuitenkin suhteessa kirjan muihin osiin. Osa alkaa lapsuusmuisteloilla ja siirtyy siitä esimerkiksi "sikermäksi laaturunoutta", jossa puntaroidaan yhtä sun toista kirjoittamisesta naisten seksikkyyteen. Viimeinen runo, joka on kirjoitettu Porissa, enteilee jo viimeisen osan aihepiiriä.

Kuudennessa osassa käsitellään Viron ja Suomen läheistä suhdetta. Tuntuupa kuitenkin, että virolainen tuntee Suomesta paljon enemmän kuin suomalainen Virosta, tai edes omasta maastaan ja sen suuruuksista. Mutta eihän Wimbergille voi tästä piruilusta suuttua. Tekee vain mieli kertoa, että olen kyllä jonkin verran kuunnellut virolaista musiikkia. Esimerkiksi Suur Papa räppää kappaleen, joka on nimetty virolaispoliitikko Siim Kallaksen mukaan. Useammin minulla tosin soi vaikkapa Genkan ja Paul Ojan Kõik tai Reketin Köievedu. Jüri Pootsmannin Nii Või Naa on yksi suosikeistani. Deezerissäni on jopa eestiläisen muusikan soittolista.

En tietenkään ymmärrä sanoituksia. Minulle sanottiin, että Azman kappaleen nimi "Ära ole kurb" tarkoittaa, että älä ole surullinen. Mitä lie tarkoittaa, kun yksi kappale alkaa jotenkin näin, että "anna mul anteeks molen psykopaat"? Luultavasti jotain sellaista, että ota tästä kaljaa, mä olen reilu jätkä. Joka tapauksessa tulen viron kielen kuuntelemisesta hyvälle tuulelle, ja olisihan viroa mukava oppiakin, jos joskus tulee tilaisuus. Sitten voisin lukea Wimbergini alkuperäisinä.

Kaiken kaikkiaan Wimbergin vapaa ja humoristinen ote kirjoittamiseen on innostava. Sen parissa saa tuuletella luutuneita käsityksiään. Se, että samalla kirjalla voi sekä ärsyttää että saada jonkun nauramaan itselleen ja kaikelle tärkeilylle, on saavutus sinänsä. Ystävyyteni Viroon on taas kasvanut yhden kirjan verran.


tiistai 4. huhtikuuta 2017

Missä on inhimillisyytemme?

Päättäjät eivät näytä kokevan häpeää harjoittamastaan politiikasta, joka ajaa lisää ihmisiä köyhyyteen ja palauttaa ihmisiä kuolemaan. Georg Simmel kirjoittaa, kuinka velvollisuuksista ja vastuista tulee ryhmissä persoonattomia. Ryhmän saavutukset eivät ole ikään kuin kenenkään yksittäisen henkilön ansiota, vaan ne siirtyvät jollekin aivan omalle tasolleen ryhmän rakenteessa. Yksilön voimasta tulee näkymätöntä.

Ikävä kyllä yksittäisten ihmisten vastuu häviää myös toisella tavalla.  Kyse ei ole pelkästään siitä, mitä tapahtuu yksilön impulsiivisuudelle väkijoukossa, kun hänen moraalinen itsehillintänsä häviää ja hän saattaa ajautua muiden mukana tekemään jotain rikollista. Ennen kaikkea on kyse siitä, että joko todellinen tai näennäinen yhteisö oikeuttaa tai rajoittaa ihmistä niissä toimissa, joista hän itse ei olisi valmis kantamaan vastuuta yksilönä. Taloudelliset ja poliittiset rakenteet voivat jopa edellyttää sellaista itsekkyyttä ja ihmisoikeuksien polkemista, johon ihminen yksilönä ei missään nimessä suostuisi, jos vastuu tai ainakin häpeä teosta olisi yksin hänen. Osana suurempaa yhteenliittymää hän voi kuitenkin toimia ilman omantunnon tuskia, koska kokee olevansa anonyymi suuremman rakenteen suojissa. (Simmel 1902, 43–44.)

Voidaan siis ainakin kuvitella, että valtiovarainministeriön virkamies, Maahanmuuttoviraston työntekijä tai pääministerimme tuntisi häpeää tehdessään ihmisille saman kasvokkain, jonka tekee nyt hallituksen tai muun yhteenliittymän tarjoaman etäisyyden päästä. Mutta he pysyttelevät kaukana. Esimerkiksi päättäjät tulevat kyllä mielellään paikalle, kun jotain hyvää tehdään. He voivat näyttäytyä ruuanjakelupisteissä, jopa pistää essun päälleen ja alkaa jakamaan soppaa, mutta tehdessään päätöksiä, jotka alun perin leivän vievät köyhän pöydästä, he puhuvat tiedotustilaisuuksista käsin tai kiitävät työmatkoilla maan rajojen ulkopuolella.

Samoin mekin suomalaisina olemme liian hiljaa hyväksymässä maamme turvapaikanhakijoiden karkotukset takaisin turvattomiin oloihin. Vastuu näistä ihmiskohtaloista kuitenkin on meidän jokaisen. Tänään klo 12 järjestetään Helsingin Kansalaistorilla mielenosoitus, jossa vaaditaan laittomien karkotusten lopettamista ja inhimillisempää politiikkaa. Muutakin on tehtävä. Painostakaa päättäjiä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Haluan, että satavuotias Suomi huolehtii heikoimmista. Toisin kuin rasistit väittävät, meillä on varaa huolehtia sekä tänne saapuneista turvapaikkaa tarvitsevista että suomalaissyntyisistä köyhistä.

Muistat varmaan elokuvan Titanic? Silloin muistanet myös, miten hyväosaiset elokuvassa toimivat. Pelastusveneisiin olisi mahtunut enemmän ihmisiä, mutta moni hukkui turhaan. Moista on helppo kauhistella elokuvan puitteissa, mutta vaikea tunnistaa, kun tapahtuu ympärilläsi tosielämässä.

Simmel, Georg (1902): “The Number of Members as Determining the Sociological Form of the Group”. American Journal of Sociology 8:1, 1–46.



keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Lastemme kasvun tukeminen tarkoittaa myös Raaseporin kasvua

Sote-uudistuksen jälkeenkin kuntien vastuulla ovat monet lapsille ja nuorille tärkeät asiat, kuten varhaiskasvatus, koulu oppilashuoltoineen, nuorisotyö, kulttuuri, liikunta ja muu vapaa-ajan toiminta sekä asuinalueiden ja liikenteen kehittäminen.

Vahvat peruspalvelut ja varhainen ongelmiin puuttuminen vähentävät nuorten syrjäytymistä. Ne myös tulevat halvemmiksi kuin pulmien pahenemisesta ja kasautumisesta aiheutuvat korjaavat palvelut. Erityisesti pitäisi huomioida perheet, jotka ovat haavoittuvassa asemassa esimerkiksi maahanmuuttajataustan, köyhyyden tai lapsen vakavan sairastumisen vuoksi.

Kasvuikäiselle kuukausikin on pitkä aika. Olisi tärkeää, että kun tieto mahdollisesta tuen tarpeesta saavuttaa kunnan työntekijän, lapselle tai tarvittaessa koko perheelle huolehdittaisiin nopeasti varman päälle mitoitettua apua. Lasten kasvuympäristöissä tulisikin olla riittävästi tarkoituksenmukaisesti koulutettuja aikuisia, jotta kukaan ei jää katveeseen, josta ei tule nähdyksi. Hyvä esimerkki oikea-aikaisesta matalan kynnyksen palvelusta on ollut kouluun pelkästään oppilaita varten palkattu yhteisötyöntekijä.

Monet lasten harrastukset edellyttävät jo aikamoista sitoutumista. Jos elämässä on paljon haasteita, harrastukset voivat keskeytyä ja uhkana on jäädä yksin. Kunnan tuleekin tarjota lapsille ja nuorille tarpeeksi maksutonta ja houkuttelevaa vapaa-ajan toimintaa, johon osallistuminen ei vaadi raskasta panostusta.

Kunta voisi luoda yhteydet niin, että nuoria olisi helppo palkata avuksi arkeen esimerkiksi pihatöihin, lastenhoitoon ja siivoukseen. Tästä hyötyisivät sekä nuoret että yhteisö laajemminkin. Ei haittaa, vaikka työ olisi satunnaista ja lyhytkestoista, sillä kaikki kokemus on plussaa. Töistä kiinnostuneet nuoret perehdytettäisiin ensin työelämän pelisääntöihin ja myös työtä tarjoaville annettaisiin ohjeet nuoren ohjaamiseen.

Kaiken kaikkiaan nuorille kannattaisi avata parempi väylä vaikuttaa kotikaupungissaan. Tämä voisi käydä luontevasti kouluissa järjestettävän demokratiakasvatuksen puitteissa ja yhteistyössä paikallisten kulttuuri- ym. toimijoiden kanssa. Nuorilla itsellään on kuitenkin paras tieto siitä, mitä haluavat ja tarvitsevat.

Uskon, että jos lapsemme saavat Raaseporista myönteisen kokemuksen, he itsekin tulevaisuudessa mielellään perustavat perheensä tänne. Se edellyttää vain sitä, mikä muutenkin pitäisi olla itsestäänselvää; lapsista välitetään ja pidetään huolta nyt. 

Harrastan öljyvärimaalausta. Kotini seinillä on valmiita ja keskeneräisiä tauluja :)

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kymmenen käskyä hallitukselle

1. Me olemme kansa, sinun tärkein tehtäväsi on palvella meitä. Sinulla on valta vain, jos kansa niin sallii.

2. Älä käytä väärin kansan, palveltavasi nimeä. 
Älä väitä tekeväsi kipeitä leikkauksia, jotta kansa voisi paremmin. Älä kerta kaikkiaan väitä tekeväsi mitään kansan parhaaksi, kun oikeasti kumarrat EU-eliittiä, suuryritysten tahtoa, ja päätöksesi hyödyttävät vain hyvin rikkaita, joilla jo ennestään on paljon.

3. Älä valehtele.
Älä oikeuta toimiasi epätosilla väittämillä maan taloustilanteesta, velkaantumisvauhdista, kestävyysvajeesta, hintakilpailukykykuilusta, EU:n vaatimuksista. Älä väitä, että ei ole vaihtoehtoja.

4. Älä tapa.
Pienituloisten elinikä on kymmenen vuotta suurituloisten elinikää lyhyempi. On rakenteellista väkivaltaa syöstä eri päätöksillä ihmisiä kestämättömiin tilanteisiin, joissa ei ole varaa huolehtia itsestään. Huolehdi heikoimmista.

5. Turvaa hyvinvointi.
Talouskasvu hinnalla millä hyvänsä ei edistä kansalaisten hyvinvointia. Raha on hyvää vain silloin, kun se palvelee ihmisiä. Onnelliset ihmiset ovat tuottavia. 90-luvulta alkanut kilpailuvaltion malliin siirtyminen pitää katkaista ja kääntyä takaisin kohti suomalaista hyvinvointivaltiota.

6. Älä tee talousrikosta.
Ei ole oikeudenmukaista, että suurituloiset voivat verosuunnitella itsensä vapaiksi velvollisuuksistaan osallistua yhteiskunnan ylläpitoon, ja tehdä tätä helpottavia päätöksiä. Verovälttelystä aiheutuva haitta muille yhteiskunnan jäsenille on mittava ja kiistaton, kun julkisille palveluille täytyy näin ollen löytää rahoitusta muualta.

7. Älä myy kansalaisten omaisuutta.
Metsämme, vetemme, liikenneverkkomme, yhtiömme, sosiaali- ja terveyspalvelumme jne. eivät ole kaupan.

8. Kunnioita luontoa. 
Älä ohjaa rahaa ympäristölle haitallisiin tukiin. Kalliiden ja moniongelmaisten ydinvoimalahankkeiden sijaan panosta uusiutuvaan energiaan. 

9. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Työttömät eivät ole laiskoja, eivätkä turvapaikanhakijat toisen luokan ihmisiä, joita ei koske samat oikeudet kuin muita. Kaikilla ihmisillä on itsestäänselvästi arvo, myös heillä jotka eivät tuota mitään. Älä luo vastakkainasetteluja ihmisten välille.

10. Älä riistä kansalaisen palkkaa, toimintamahdollisuuksia, ihmisoikeuksia äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.

Joka näitä käskyjä rikkoo, tulee tuntemaan kansan katkeruuden ja vihan.

Osallistuja jätti viestin nykyhallitusta vastustavassa mielenosoituksessa, jota olin mukana järjestämässä.
Kuvaaja: Terhi Paukku

Työläistaustasta yliopistomaailmaan

Torstaina irtaannuin muista hoidettavista asioista ja lähdin Helsinkiin köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston kokoontumiseen. Junalukemiseksi otin uusimman Sosiologia-lehden. Siinä Mari Käyhkö kertoo työläistaustaisten naisten siirtymisestä yliopistomaailmaan. Ensinnäkin pisteet Käyhkölle siitä, että hän käyttää sanaa ”siirtyminen” eikä nouseminen. Hän kirjoittaa: ”Naisten kotimaailmassa yliopisto-opiskelu voidaan hyväksyä periaatteellisella tasolla, mutta arjen tasolla se aiheuttaa erinäistä hankausta: maailmojen eriytymistä, vaivaantuneisuutta, vieraantumista sekä emotionaalista etääntymistä.”

Jokseenkin tiedän, mitä kahden erilaisen maailman hankaus tarkoittaa, vaikka kohdallani se ei johdu pelkästään siirtymisestä yliopistomaailmaan vaan myös siitä, että olen muuttanut pois lapsuusmaisemista. Valitsin elämälleni eri suunnan kuin se, joka olisi luontaisesti tarjoutunut kasvuympäristöstäni. Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta työväenluokkaisesta perheestä. Olen sukuni ensimmäisiä ylioppilaita ja yliopistoon päätyneitä. Nykyään käydessäni "pohjoisessa", joka kuitenkin on vasta puolivälissä Suomea, huomaan ettei elämästäni tiedetä siellä juuri mitään. Maailmojen eriytymisestä syynsä lienee kummallakin osapuolella, mutta pois lähtenyt joutuu kantamaan siitä koituvaa yksinäisyyttä.

Käyhkö kertoo, kuinka työläistaustaisten naisten täytyy oikeuttaa koulutusvalintaansa kotimaailmassaan ja vastailla kummallisiin kysymyksiin, kuten ”valmistutko edes miksikään” tai ”osaatko enää tehdä oikeita töitä”. Varsinkin sosiologian tapaisiin koulutusaloihin, jotka eivät avaudu ulkopuolisille yhtä helposti kuin vaikkapa lääkärin tai sosiaalityöntekijän ammatti, on hankala suhtautua. On myös totuttava siihen, että oman alan aihepiiristä on paljon arkikäsityksiä, jotka asetetaan samalle viivalle kuin pitkän koulutuksen myötä kertyneet tiedot. Kuitenkin sähköasentajana esiintyminen olisi naurettavaa, jos on joskus onnistunut virittämään lampun kattoon. Suhtautumisen takana luultavasti piilee ei-akateemisessa maailmassa sitkeästi elävä ajatus siitä, että tieteellinen tieto olisi jotenkin todellisuudesta ja käytännön elämästä irtaantunutta.

Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston kokoontumisen jälkeen tapasin ystäväni teinivuosilta. Hän asuu edelleen Pohjois-Pohjanmaalla, mutta oli käymässä Helsingissä ja ilmoitti haluavansa tavata. Olin siitä tosi iloinen. Edellisestä tapaamisestamme oli jo vuosi. Sinä aikana oli ainakin itselleni tapahtunut paljon asioita, joista yhdessä illassa ei tietenkään ehtinyt jakaa kuin osan.

Yhteinen menneisyys yhdistää. Ystävälleni oli jo yläasteella selvää, että hänestä tulee kampaaja. Omat ajatukseni tulevaisuudesta olivat paljon epämääräisemmät. Tiesin lähinnä asioita, joita ainakaan en halunnut. Esimerkkiä tai kannustusta yliopisto-opintoihin ei ollut. Tätä kirjoittaessa mietin koko ajan, miksi en tämän ystävän silmissä koe muuttuneeni oudoksi. Ehkä hän on aina ymmärtänyt, että minulla on tarve elää hieman toisella tavalla, taustastani huolimatta, mutta myös juuri sen vuoksi. Luulen, että hän näkee elämässäni paremminkin luontaista jatkumoa.

Käyhkö toteaa artikkelissaan, että akateemisen perheen vesa päätyy yliopistoon kahdeksan kertaa todennäköisemmin kuin ei-akateemisessa perheessä kasvanut. Ei-akateemisesta taustasta tulevan todennäköisyydet päätyä yliopistoon pienenevät edelleen esimerkiksi sellaisista syistä, että on kotoisin Pohjois-Suomesta tai lapsuudessa on kehityksen riskitekijöitä. Hallituksen eriarvoistavasta politiikasta ja koulutuslupauksen pettämisestä johtuen uskon, että yliopistoon saapuu yhä harvemmin opiskelijoita työväenluokkaisista ja vähävaraisista perheistä.

Mielestäni ei ole tarpeeksi keskusteltu siitä, mitä seurauksia tällä voi eräillä aloilla olla tieteelliselle tutkimukselle. Tutkija itse aivoineen on analyysin tärkeä työkalu. Tietysti hänellä on koulutuksen tuoma ammattitaito ja tieto eri tutkimusmenetelmistä ja teorioista. Monissa yhteiskuntatieteiden menetelmäoppikirjoissa puhutaan, kuinka tutkijan on hyvä tulla tietoiseksi omista ennakkoluuloistaan ja asenteistaan, jotta ne eivät vaikuttaisi tutkimustuloksiin. Mutta kuinka tulla tietoiseksi ajattelunsa itsestäänselvyyksistä, jos ei koskaan ole joutunut tilanteisiin, joissa ne tulevat kyseenalaistetuiksi? Jos ihminen viettää koko elämänsä pelkästään akateemisissa piireissä, ei hänen maailmansa tule ehkä koskaan kunnolla haastetuksi.

Yliopistokoulutuksen valinneella tausta nousee olennaisesti esille taas työnhakuvaiheessa. Työväenluokasta ponnistavat eivät yleisesti ottaen työllisty yhtä hyvin koulutustaan vastaaviin tehtäviin kuin akateemisesta taustasta tulevat. Syitä voi olla monia, esimerkiksi puutteellisemmat verkostot.

Lopuksi tarjoilenkin vinkkiä yhteiskuntatieteilijöitä työllistäville. Huolehditko, että työympäristössä on myös henkilöitä, joilla on päässään arvokkaat kahden maailman silmälasit? Työväenluokkaiseen kasvatukseen kuuluu se, että itsestään ei saa pitää meteliä, ja hiljaisempi osaaja saattaa jäädä huomaamatta.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Sukellus Simmeliin

En tässä tekstissä kastele varpaitani sosiologian klassikko Georg Simmelin (1858–1918) elämään ja uraan, vaan pulahdan hänen käsityksiinsä yksilöstä, yhteiskunnasta ja vuorovaikutuksesta. Jos klassikon kriteeri on ”ajan hampaissa säilyminen”, pitäisi Simmelin virrata nykypäivässä vuolaasti. Mutta miten käy, kun vastassa ovat Suomen ensimmäiseksi rap-yhtyeeksi tituleeratun Raptorin riimittelyt?

Simmelin mukaan yhteiskunnallistumista on jo se, että yksilö tiedostaa olevansa sidoksissa toisiin yksilöihin. Ryhmän jäsen ei kuitenkaan ole vain osa yhteisöä, vaan lisäksi muutakin, vaikka kykenemme näkemään toisen persoonallisuuden vain vajavaisesti. Ylennämme tai alennamme ainutlaatuisen yksilön johonkin tyyppiin ja tämä yleistäminen vaikuttaa keskinäisiin suhteisiimme. (Simmel 1999, 51–52, 55; Pyyhtinen 2008, 116.)

Kuule kotipoika sä et tiedä missä mennään
yksin peilin eessä kyllä kovaa teeskennellään
mutta mies ilman ryhmää on kuin lammas ilman laumaa
mene kotiin kotipoika ei sulla ole saumaa
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Ryhmän jäsenet näkevät toisensa tietystä edellytyksestä käsin, joka muodostuneeseen piiriin kuuluu. Perheen piirissä näemme toisemme kenties vaimona tai miehenä (Simmel 1999, 54), ja yliopistolla näemme opiskelijoita ja opettajia. 

Räppäys on mun ja ryhmän asia
meitä vaivaa räpsyndrooma
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Yhteiskunta vaikuttaa koostuvan niin kuin sen jokainen jäsen olisi täyttämässä ennalta määrättyä ja silti luonnollista tehtäväänsä kokonaisuudessa. Tavallaan yhteiskunta tarjoaa paikan, jonka periaatteessa monet voivat ottaa omakseen. Yksilön velvollisuus on löytää oma tehtävänsä muiden joukossa. (Simmel 1999, 62–66.)

Izmo on meistä vanhin ja rumin
hän tietää taiat nahkan, ruoskan ja kumin
ei koskaan pidä päässänsä baseball-lätsää
ei osaa soittaa syntsaa ja huonosti skrätsää
Peppe fiksaa ilman liksaa ja keikkadösää ajaa
muuten hyvä jätkä mutta pituudeltaan vajaa
silloin tällöin tarvitsemme myös laulajaa
silloin kuvaan astuu Kaivo eikä riemul ole rajaa
Kaivon ääni on heleä ja vakaa
pelastusrengas on omasta takaa
itse sen sijaan olen täydellinen
ainakaan mitään vikaa löydä en
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Tosiasiassa yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde ei ole ihan niin harmoninen. Yhtäältä yhteiskunnalle jokainen yksilö on vain sen eräs jäsen, jonka on uhrattava voimansa ja kehitettävä itseään niin, että pystyy täyttämään paikkansa yhteiskunnassa mahdollisimman hyvin. Toisaalta yksilö haluaa olla ehjä kokonaisuus itsessään eikä pelkästään täyttää jotain yhteiskunnan tehtävää. Vain ihannetilanteessa yksilö löytää täysin kutsumuksensa mukaisen paikan yhteiskunnassa. (Simmel 1999, 132–135.) 

Yhteiskunta antaa yksilön persoonallisuudelle rajat, joita ei saisi ylittää liian yleiseksi eikä myöskään liian yksilölliseksi. Yhteiskunta painaa yksilöitä samaan tasoon. Ryhmän taso on likempänä alhaalla kuin ylhäällä olevien tasoa, sillä sen kaikkien jäsenten tulee olla mukana yhtä arvokkaina. Korkeamman tason jäsenet pyrkivät vastustamaan tason madaltumista, jolloin se ei jämähdä ihan sille tasolle, millä kaikki ovat vielä yhtäläisiä. (Simmel 1999, 111, 138.)

Minä ja ryhmä ollaan lahjakkaita
mennään aina ali siitä mis on matalin aita
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Simmelin mukaan joukko ei valehtele eikä teeskentele, joskin siltä puuttuu yleensä vastuuntunto. Viettiperäiset tunteet, jotka pitävät lajia yllä, ovat kehittyneet ennen käsitteellistä ja päättelevää toimintaa. Ottaen huomioon, että ryhmä on alemmalla tasolla kuin yksilöt erikseen, ryhmään kannattaa vaikuttaa vetoamalla tunteisiin eikä järkeen, varsinkin jos ryhmä on koolla samassa tilassa. Tunne nimittäin säteilee silloin yksilöstä toiseen ja edelleen seuraaviin kasautuen kiihtymykseksi, joka ei ole perusteltavissa vain yksilöstä itsestään tai asiasta nousevaksi. (Simmel 1999, 106–107.)

On meininki kova kun ryhmä on koolla
olemme häiriköitä isolla H:lla
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Simmel kuvailee, että yhteiskunta ei ole mitään konkreettista, sillä yksilöiden välillä on pelkkää tyhjyyttä. Sen sijaan yhteiskunta on tapahtumista; yksilö vaikuttaa toiseen yksilöön ja on itse vaikuttamisen kohteena. (Simmel 1999, 80.) Olli Pyyhtinen käsittelee väitöskirjassaan Simmelin ajatuksia tapahtumisesta (geschehen) ja tähdentää, että tapahtuminen ei välttämättä ilmene kokonaisuudessaan ajassa ja paikassa, vaan ehkä vain osa siitä on olemassa. Tämän ymmärtämiseksi tapahtumisen voi jakaa virtuaaliseen ja aktuaaliseen.

Virtuaalinen tässä ei liity tietokonemaailmaan eikä se ole mitään vähemmän todellista tai toden matkimista, vaan virtuaalinen sinällään on jo totta vaikka ei aktualisoituisikaan. Jos tapahtumiseen sisältyy muutoksia asioissa tai niiden ominaisuuksissa, virtuaalinen tapahtuma aktualisoituu. Aktualisoituessaan tapahtuminen tuo aina maailmaan jotain uutta, ilmenipä se sitten kättelynä, toisiinsa katsomisena tai kirjeen kirjoittamisena. (Pyyhtinen 2008, 38–39.) Mutta mikä riittää vuorovaikutukseksi? Ketkä seuraavassa riimittelyssä ovat vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa? 

Kun näin ensi kerran Debin pikku väriteeveessäni
kaikki pimeni, näin vain seinän eessäni
kaksi viikkoa tuijotettuani seinää
mutsi tuli kysyyn jätkä poltatsä heinää
vastasin rehellisesti että en
mutta mutsi väitti tiukkana että valehtelen
(Raptori: Debi Gibson)

Debi vaikuttaa passiiviselta osapuolelta. Hän on kuitenkin kenties raha motiivinaan tehnyt videon, joka saa nuoren miehen haaveilemaan Debistä. Debillä on varmaankin ollut mielessään videon mahdollisia vastaanottajia, vaikka ei juuri tätä hyvinkääläisnuorta tunnekaan. Debistä johtuvat muutokset miehen käytöksessä puolestaan huolestuttavat tämän äitiä. Vuorovaikutuksen verkostot voivat siis rakentua hyvin moninaisilla tavoilla. Jo sisäiset mielikuvat muista ihmisistä ohjailevat käyttäytymistä, kuten muiden ihmisten konkreettinen toimintakin. Pyyhtisen sanoin sosiaalinen tapahtuma ei ole kokonaan irti yksilöistä, joten tarkemmin voisi todeta sen olevan suhteessa monien yksilöiden aktiivisuuteen ja passiivisuuteen. Pelkästään tietoisuus yhteydestä toisten kanssa on yhteiskuntaa ja ohjaa tapahtumisen kulkua. (Pyyhtinen 2008, 40, 43.) 

Pyyhtinen kirjoittaa, että Simmelin mukaan yksilö joutuu aina määritellyksi muiden toimesta tai suhteessa muihin. Simmelille pari on tietyllä tapaa yksinkertaisin sosiaalinen yksikkö. Jopa yksin oleminen on lopulta muiden kanssa olemista. Se ei ole vain sosiaalisten suhteiden poissaoloa vaan ensin niiden olemista ja sitten niiden pois ottamista; toisten läsnäolo on muuttunut aktuaalisesta virtuaaliseksi. Eräs tärkeä keino analysoida sosiaalisia suhteita Simmelille on etäisyys (tai läheisyys). Läheinen suhde on mahdollista vain kahden henkilön välillä, sillä läheisyys kärsii heti kolmannesta osapuolesta. (Pyyhtinen 2008, 111–114, 122–124.)

Tule rakkauden muurien suojaan
jonne muut eivät nää
(Raptori: Sukellus pumpuliin)

Simmelissä pulikoidessa huomaa äkkiä, että katiskaan on jäänyt todellinen sosiologian klassikko, joka tuoksuu tuoreelta aina vaan. Simmel solisee myös Raptorin riimeihin kuin Mustionjoki Suomenlahteen.

Mustionjoki tekee jyrkän mutkan Karjaan Pumppulahdella,
joka on eräs lempipaikkojani Raaseporissa.

Kirjallisuutta:

Pyyhtinen, Olli (2008): Bringing the Social Alive. Essays on Georg Simmel’s Social Theory. Turun yliopisto, Turku.

Pyyhtinen, Olli (2004): Sosiologia ja klassikoiden perintö. Teoksessa Kantola, Ismo & Koskinen, Keijo & Räsänen, Pekka (toim.) Sosiologisia karttalehtiä, 49–70. Vastapaino, Tampere.

Simmel, Georg (1999): Pieni sosiologia. Tutkijaliitto, Helsinki.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Mihin asti yhden ihmisoikeus on toiselle ihmisvelvollisuus?

Otsikon kysymykseen törmäsin Facebookissa jo useita kuukausia sitten. Kysyjä totesi: "Laki menettää merkityksensä, kun ei enää ole riittäviä resursseja sen noudattamiseen." Tämän takana oli tuttu väittämä siitä, että valtion rahat eivät enää riitä ja tämä olisi turvapaikanhakijoiden vika. Niukkenevat resurssimme oikeuttaisivat löysyttämään moraalia siltä osin, missä kohti yksien oikeuksista tulee toisten velvollisuuksia, ja keiden kohdalla moraaliset kysymykset olisi sallittua unohtaa.

Suosittelin kysyjää tutustumaan ihmisoikeusjulistukseen, jonka ensimmäinen kohta menee näin: "Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä." Jatkokin on tutustumisen arvoinen ja johdannossa muuten mainitaan, että kun ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiota vaille, on tapahtunut raakalaistekoja. Nimittäin lain merkityksen murentaminen, ihmisoikeuksien polkeminen, epäinhimillisyys, syrjintä... ne sen sijaan ovat toisilleen sukua. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus laadittiin toisen maailmansodan jälkeen. Haluttiin taata, etteivät sodan ajan kauheudet, erityisesti natsi-Saksan kaltainen toiminta, enää toistuisi.

Julistuksessa huomautetaan, että ihmisoikeudet ovat toisiinsa liittyviä ja toisistaan riippuvia: "Yhden oikeuden edistämisellä on suotuisia vaikutuksia muiden oikeuksien toteutumiseen. Vastaavasti yhden oikeuden loukkaus vaikuttaa usein kielteisesti muiden oikeuksien toteutumiseen."

Nykypäivän suomalaisuus ei ole kiinni ihonvärissä, kielessä tai uskonnossa. Suomalaisuus liittyy muun muassa hyvään koulutukseen, turvalliseen maahan, puhtaaseen luontoon ja tasavertaisuuteen. Niitä eivät turvapaikanhakijat uhkaa, vaan nykyhallituksen harjoittama eriarvoistava politiikka.

Jos on innokas huolehtimaan vaikkapa 23. ja 25. artiklan mukaisista oikeuksista, kannattaa vaatia näiden toteutumista maan päättäjiltä sen sijaan, että yrittää lietsoa katkeruutta ja vihaa pienituloisten tai muiden heikossa asemassa olevien keskuudessa.

23. artikla.
1. Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.
2. Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä. 
3. Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot. 
4. Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi.

25. artikla. 
1. Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden tai vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta. 
2. Äideillä ja lapsilla on oikeus erityiseen huoltoon ja apuun. Kaikkien lasten, riippumatta siitä, ovatko he syntyneet avioliitossa tai sen ulkopuolella, tulee nauttia samaa yhteiskunnan suojaa.

On yllättävän tavallista, että politiikassa luodaan perusteettomia uhkakuvia tietyn asian ajamiseksi. Esimerkiksi pääministeri Sipilä pelottelee meitä väittämillä valtion velkaantumisesta, hintakilpailukykykuilusta ja kestävyysvajeesta viedäkseen läpi politiikkaansa, joka hyödyttää rikkaita ja kurjistaa heikommassa asemassa olevia. Jos hän puhuisi asioista niin kuin ne ovat, syntyisi hirveä kapina eikä hän onnistuisi.

Perussuomalaisten suosio perustuu paljolti siihen, että he muodostavat pakolaisuudesta uhkakuvan, ja asettavat turvapaikanhakijat ja suomalaissyntyiset köyhät vastakkain. Voidaankin kysyä, mitä perussuomalaiset ovat hallituksessa tehneet köyhien eteen? Heidän todelliset kyseenalaiset saavutuksensa ovat maahanmuuttopolitiikan alueella, joskaan en tästä sälyttäisi vastuuta ainoastaan heille - onhan hallituksessa kaksi muutakin puoluetta, joille ihmisoikeuksien polkeminen ilmeisesti on ihan ok. Kauniina kompromissina hallitus tekee politiikkaa, joka syrjii sekä suomalaissyntyisiä köyhiä että ulkomaalaistaustaisia.

Muun muassa professori Didier Fouargen (2003) mukaan köyhyyspolitiikan kustannukset jäävät pienemmiksi kuin ne kustannukset, jotka aiheutuvat köyhyyspolitiikan harjoittamatta jättämisestä. Resurssien puuttumisella ei siis missään tapauksessa voi perustella politiikkaa, joka ei pyri vähentämään köyhyyttä. Ja kuten muistaakseni sosiologi Juho Saari on kirjoittanut: missään tieteellisissä teorioissa ei ole tultu siihen tulokseen, että pysyvä köyhyys ja puolustuskyvyttömien ihmisten alistaminen voisivat kuulua oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.

Taulu Turun pääkirjastossa.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Loukkaamalla muiden oikeuksia vaarannat omatkin oikeutesi

Suomi on aiemmin ollut pääosin piilorasismin maa. Ulkomaalaisiin on voitu suhtautua vähätellen ja torjuvasti, mutta heidät on hyväksytty, kunhan ovat olleet valmiita sulautumaan paikallisiin tapoihin. Nyt rodullistamisprosessi on edennyt pidemmälle.

Rodullistaminen alkaa kielellisellä tasolla; ihmisiä luokitellaan ryhmiin ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Tämän jälkeen kyseisiin ulkoisiin piirteisiin liitetään muita ominaisuuksia, esimerkiksi arvoja ja luonteenpiirteitä. Sekä ulkonäkö että nämä näkymättömät ominaisuudet sitten tuomitaan oman ryhmän ominaisuuksia huonommiksi. Lopulta rodullistetulta ryhmältä kielletään ihmisarvo. Kun ryhmä koetaan tarpeeksi kielteisenä ja uhkaavana, jopa epäinhimillisenä, ryhmään kuuluvia voidaan myös kohdella epäinhimillisellä tavalla.

Vielä kaksikymmentä vuotta sitten pidettiin epätodennäköisenä, että Suomen piilorasismista voisi kasvaa avoimen rasistinen liike tai puolue, joka tietoisesti hyödyntää ulkomaalaisvastaisuutta. Näin on kuitenkin käynyt, ja tuo puolue on osa hallitusta.

Tore Björgo ja Rob Witte ovat tutkineet jo 1990-luvulla, mitkä ovat otolliset olosuhteet siirtolaisiin ja pakolaisiin kohdistuvalle väkivallalle Skandinaviassa. Tällaisia olosuhteita ovat esimerkiksi, että siirtolaisia pidetään kilpailijoina niukoista resursseista, syrjivällä käytöksellä on mahdollista saada arvostusta yhteisössä, media antaa väkivallantekijöille kohumainetta, ja poliisi ja muut auktoriteetit eivät juuri reagoi väkivaltaisuuksiin.

Nyky-Suomessa kaikki otolliset olosuhteet siirtolaisiin kohdistuvalle väkivallalle täyttyvät jopa sitä myöten, että poliitikot ovat tiukentaneet siirtolaispolitiikkaa. Maahanmuuttajat on ajettu eriarvoiseen asemaan. Näin on annettu kansalaisille signaali ikään kuin siirtolaisuus olisi ongelma, eikä siirtolaisia koskisi samat oikeudet kuin suomalaissyntyisiä. 

Rasistiset väkivallanteot ja pakolaispolitiikan kiristyminen ovat herättäneet myös vastareaktioita. Suomessakin on järjestetty rasismin vastaisia mielenosoituksia ja alettu aktiivisesti edistämään suvaitsevaisuutta. Rasismia on vastustettava jatkuvasti, vaikka itse joutuisi mustamaalatuksi. Enää ei suvakiksi nimittely ja uhkailu ole riittänyt, vaan viime syksynä nuori mies joutui uusnatsin törkeän pahoinpitelyn kohteeksi ja kuoli viikko tapahtuneen jälkeen. Ei ole mitään syytä kuvitella, etteivätkö rasistit olisi valmiita käyttämään väkivaltaa vastaisuudessakin.

Erityisen hirveää on, että tällainen ajatusmaailma saa pesiä maamme hallituksessa ja vaikuttaa maahanmuuttopolitiikkaan tavalla, jossa ihmisoikeudet unohtuvat. Turvapaikkapäätöksiä valmistellaan liiallisella kiireellä ja lähtömaita koskevien väärien tietojen perusteella. Vaaralliselle pakomatkalle lähtenyt mies ei perille päästyään saakaan järjestettyä muuta perhettä luokseen, koska nykyhallitus teki perheenyhdistämisestä käytännössä mahdotonta. Järjenvastaisen politiikan seurauksena maassamme elää joukko paperittomia siirtolaisia, joilla ei ole mahdollisuutta yhtäältä osallistua yhteiskuntaamme eikä toisaalta palata kotimaahansa.

Siirtolaisten oikeudenmukaisesta kohtelusta koituu hyvää myös itsellemme. Jos yhteiskunnassamme on mahdollista painaa pohjasakkaan mikä tahansa ihmisryhmä, sitä helpompi on tehdä sama jollekin muullekin ryhmälle. Merkillepantavaa on muun muassa se, kuinka tämän päivän Suomessa puhutaan esimerkiksi työttömistä. Kun heidät leimataan laiskoiksi loisiksi, voidaan heidän asemaansa huonontaa entistä tukalammaksi.

Mitä jos tehtäisiin yhteinen päätös, että Suomessa kunnioitetaan kaikkien ihmisoikeuksia?

Ihmiset kokoontuivat suremaan nuorta miestä, jonka uusnatsi
pahoinpiteli törkeästi Helsingin Asema-aukiolla viime
syyskuussa. Uhri kuoli viikko pahoinpitelyn jälkeen.  


Katuliiduilla piirrettyjä viestejä
pahoinpitelyn tapahtumapaikalla.